Yllättävä anemia
Minulla paljastui viime vuoden lopussa/tämän vuoden alussa työterveysvuositarkastuksessa perusverenkuvasta anemia. Hemoglobiinini oli 104. Punasoluja oli normaali määrä mutta ne olivat paljon normaalia ohuempia/kevyempiä. Sama todettiin myöhemmin tehdyssä täysverikuvassa. Siinä selvisi myös se että minun rauta-arvoni oli 4,2 kun sen pitäisi olla 9-30.
Minulle soitettiin jouluaatonaattona ja kysyttiin kuinka voin. Myöhemmin myös hoitaja ja vielä myöhemmin lääkäri kysyivät kuinka voin ja eikö minulla oikeasti ole mitään oireita? Ei ole, ei sitten mitään oireita, minä vastasin kaikille. Ihan normaalisti voin.
Tämä minun raudanpuuteanemiani on siis tullut pitkän ajan kuluessa koska olen ’oireeton’ eli olen tottunut jo sen oireisiin.
Tänään olin yksin ruokakaupassa omien ajatusteni kanssa ja yhtäkkiä tajusin että todellakin minulla oli oireita! Ai mistä nyt sen tiedän? No siitä että sillä hetkellä älysin ettei-niitä-ole-enää tai ei ainakaan ole enää niin voimakkaana. OIreet joita olen luullut/pelännyt normaalielämisen ohella kuuluviksi, ovatkin ilmeisesti olleet sairaudesta johtuvaa.
En ole enää hengästynyt, ennen hengästyin jonkin verran töissä ja välillä myös kotipuuhissa. Myös Vilholle satuja lukiessa. Luulin sen olevan ihan normaalia. En ole enää myöskään totaaliväsähtänyt. Saatoin oikeasti olla ihan täysin umpiväsynyt välillä, siis niin etten esim olisi millään jaksanut nousta sohvalta mitään tekemään mutta nousin kuitenkin koska oli pakko, luulin senkin olevan vain normaalia. Minua ei ole enää huimannut, luulin ettei minua huimannut ennenkään, kun lääkäri sitä kysyi, mutta nyt tajuan että kyllä minua vaan huimasi. Ja olin välillä jotenkin poissaoleva. Nekin on nyt helpottanut. Olen paljon tarmokkaampi ja erittäin paljon kärsivällisempi, sekä miestäni että lapsiani kohtaan. Minulla oli välillä, useinkin, iltaisin todella levottomat jalat, ei ole ollut enää!
Ja mikä tärkeintä, tämä saa minut haukkomaan henkeäni, minun sydämeeni ei ole enää koskenut!! Siis en tiedä mihin tarkalleen minulla koski, sydämeen tai sydänlihakseen tmv. mutta jokatapauksessa ei ole enää koskenut! LUULIN sen ihan oikeasti olevan normaalia. Olin niin tottunut siihen kipuun. Hieroskelin jatkuvasti rintaani kun ajattelin että siinä on vain lihaskipua tai että lapaluu jotenkin vetää siihen kipua. Tai mitä muuta lie keksinkään mutten ikinä ajatellut että siinä olisi kyse mistään muusta! Mulla koski hei sydämeen enkä tehnyt asialle mitään.
Nyt, tänään, ajoin kaupasta kotiin, kerroin huomioni miehelle kyyneleet silmissä ja menin suihkuun. Itkin koko suihkussa oloajan. Itku oli sekoitus säikähdystä sekä iloa. Mitä minulle olisi tapahtunut ilman tuota verikoetta ja terveystarkastusta? ja Onneksi asia selvisi ja minulla on siihen nyt lääke.
Olen ihan ällimystynyt tästä asiasta ja kelailen koko ajan vaan kaikkea mitä on viimeisten kuukausien aikana ollut, kuinka kauan tämä minulla on ollut. Mitkä asiat ovat voineet johtua tästä. Monet kerrat kaiken kiireen keskellä juoksin kuin päätön kana hengästyneenä ja rintakivuissani ja ajattelin vain että se on ihan normaalia koska on niin kiire ja kun on väsynytkin. On remppaa ja on ruuhkavuodet.. Olen syönyt rautatabletteja nyt 3 viikkoa ja en tiedä voiko se näin nopeasti vaikuttaa vai kuvittelenko minä vain. Mutta sen minä tiedän että en minä tuota rintakipua kuvittele. Enkä sitä että minulla on nyt ihan oikeasti terveempi olo. Voimakkaampi olo. Poskia myöten.
Voi hyvä nenä sentään!
Säikähtänyt mutta
ehkä aika onnekas,
Minna/lts
