Don’t deny me, this pain I’m going through ♡

My hands are tiedmy body bruisedhe got me with nothing to winand nothing left to lose i can’t livewith or without you

~ U2 – With or Without you

 

Olen välillä niin yksinäinen tai saattaa tuntua siltä, vaikka olisin seurassa. Tuntuu, kuin minua ei olisi olemassa; kuin minä tekisin kaikkeni toisten eteen, mutta en saa mitään takaisin. Olen kuitenkin väärässä. Ajatukseni saavat minut johdettua useasti harhaan. Niin ne ovat aina tehneet – johtaneet harhaan. Siksi kai sairastuin ahdistukseen ja masennukseen ja olisin silloin tahtonut vain antaa periksi. Ajatukseni väittivät, että en kestä enää. Ne selittivät selittämistään, etten ole tarpeeksi hyvä, etten riitä, että en ole valmis jatkamaan eteenpäin. Nyt kuitenkin tiedän, että ne olivat väärässä. Ne selittivät minulle olemattomia, harhaluuloja, syöttivät minulle totuuksia, jotka repivät minut palasiksi. Olen joutunut kasaamaan ja kursimaan itseni kasaan monen monta kertaa, mutta jollain tavalla tiedän, että se on aina ollut sen arvoista.

Välillä kuitenkin epäilen sitä, onko se sittenkään sen arvoista. Jaksanko minä enää jatkaa? Olenko valmis jatkamaan? En voi koskaan olla varma, mutta silti jatkan eteenpäin, vaikka sattuu. Välillä tunnen, kuinka minua revitään monesta eri kohdasta riekaleiksi – yhtä aikaa. Johtuuko se hormoneista? Ahdistuneisuushäiriöstä? Jumalasta? En tiedä… En vain kerta kaikkiaan tiedä. Enkä saa tuntemuksiini apua, tukea, vastauksia. Minulla on niin….

…paha olla.

Haluaisin antaa periksi. Se olisi liian itsekästä. Haluaisin antaa periksi. En saisi sitä koskaan anteeksi. Haluaisin silti antaa periksi. Vielä kaiken päälle tämä syyhytartunta. Onko minulla oikeus onneen? Ihan kuin minut olisi tuomittu epäonneen ja kurjuuteen – kipuun ja kärsimykseen.

 

If I love you a little more than I should

Please forgive me, I know not what I do

Please forgive me, I can’t stop loving you

~ Bryan Adams – Please forgive Me

 

Olen kuitenkin rakastunut. Rakastunut mieheen, jonka vuoksi olen valmis tekemään mitä tahansa. Olen hänen kanssaan niin onnellinen ja siivoilen ja olen hänen luonaan viikonkin helposti putkeen potematta koti-ikävää. Kotini on siellä, missä sydämeni on, ja sydämeni kuuluu Enkulilleni. Kotini on siellä, missä hänkin on. Hän lausuu kauniita sanoja, saan halauksia, suudelmia ja nousen taivaisiin… rakastan häntä niin paljon. Toivoisin voivani vain jäädä taivaaseen ja olla siellä, mutta…. mutta….

Silloin kun itse tarvitsisin tukea, en koe saavani sitä häneltä. Kun minusta tuntuu pahalta, en kestä hänen sarkasmiaan, vaikka hän ei sitä pahalla tarkoitakaan. Hänen sarkasminsa on niin hyväntahtoista, mutta välillä hän saa minut kyyneliin. Miksi? Minähän rakastan häntä. Hän ei ymmärrä sitä, että voi olla henkisesti palasina ja voida pahoin sisältäpäin: ”Masennus ja ahdistus ovat mielenheikkoutta, jotka johtuvat vain siitä, ettei voi hallita itseään. Voi olla masentumatta ja ahdistumatta, kun laittaa itsensä olemaan masentumatta ja ahdistumatta.” Hän ei ymmärrä, että

SE

          EI

                    OLE

                                NIIN

                                              HELPPOA.

Varsinkaan silloin, jos on taipumusta sellaiseen. Joten, kun yhtäkkiä voin pahoin ollessani hänen seurassaan ja olisin valmis purskahtamaan kyyneliin, joudun tukahduttamaan sen ja pukemaan ylleni valeasun – valeasun sitä varten, ettei hän näe minun olevan ”heikko”. En ole heikko.

 

Don’t deny me, this pain I’m going throughPlease forgive me, if I need you like I doPlease believe me, every word I say is truePlease forgive me,                                      I can’t stop loving you…. ♡

 

Kunpa vain hänkin huomaisi sen…