Life is much more than death ♡

Kun mietin, mistä olen tullut, ajatukseni menevät solmuun. Tietenkin tiedän kaikkein järkevimmän ja parhaiten selitettävissä olevan selityksen, mutta ajatellessani filosofisesti alan epäillä tuota niin yksinkertaista vastausta. Mikään ei ole oikeasti niin helppoa ja yksinkertaista. Elämme eksistentiaalisessa tyhjiössä, jos emme ajattele olemassaoloamme. Eksistoiminen (olemassaolon tiedostaminen) tekee meistä ihmisiä emmekä ole vain vaiston varassa kuseksivia villipetoja viidakossa. Determinismin mukaisesti ajatellen elämämme jokainen hetki on päätetty etukäteen. Silti puhutaan ihmisen vapaasta tahdosta ja siitä, että ihmisellä on vapaus päättää itsestään, kehostaan ja toiminnastaan. Itävaltalainen filosofi Ludwig Wittgenstein sanoi aikanaan:

”Kaiken, minkä voi ajatella, voi ajatella kunnolla, ja kaiken, minkä voi sanoa, voi sanoa kunnolla. Mutta kaikkea, mitä ajattelee, ei voi sanoa kunnolla.”

 

Monille lukiolaisille filosofian ensimmäinen kurssi koetteli lukuisia hilseen ylitysennätyksiä, sanoisinko, joten veikkaisin, että ehkä menee yli hilseen tämä prologikin. 

Olemme vielä nuoria, kaikki me nuoret aikuisetkin (18 < 30). Kuolema ei ole vaihtoehto. Nuorelle, joka taistelee mielenterveytensä ylläpitämiseksi tai jolla on ongelmia ihmissuhteissa, voi aika ajoin (huonossa tapauksessa viikoittain tai jopa päivittäin) iskeä epätoivo siitä, ettei millään ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Asfaltti näyttää hurmaavan pehmeältä tai viilto ranteessa tuntuu niin nautinnolliselta – ”kun vain pääsen tästä kurimuksesta, olen onnellinen”. Epätoivon kahleissa riuhtovalle ihmiselle syntyy illuusio siitä, että voi tappaa vain tuskansa, ja jäljelle jää kaikki se hyvä, josta hän on valmis pitämään kiinni ja jonka vuoksi hän tahtoisi elää ikuisesti. Siksi kuolemaan uskominen tietynlaisena parannuskeinona onkin illuusio. Päättämällä matkansa tuskat loppuvat, mutta samoin myös kaikki ne hyvät asiat. Ei voi olla toista ilman toista. Voin sanoa rehellisesti, että tiedän, mistä puhun.

Smile often,                 laugh as much as you can,                                                 don’t let the bad things take you down.

 

Mietin niin paljon asioita, elämää, ihmisiä, ajattelemista ja paljon kaikkea muuta siihen päälle. Kuoleman kanssa olen keskustellut, vaikken ole, Luojan kiitos, yrittänyt satuttaa itseäni pahemmin (jos nyrkillä seinään lyömistä ei lasketa). Keskustelin vähän aikaa sitten uusimman, mutta yhdeksi tärkeimmäksi ystäväkseni nousseen ystäväni kanssa siitä, kuinka helppoa olisi heittää hanskat kehään ja lusikka nurkkaan. Hän oli miettinyt asioita osin samalta kannalta kuin minäkin, mutta lisäsi ajatussoppaan jotain sellaista, mikä sai näkökantani päälaelleen.

Hän sanoi: ”Minua on alkanut viime aikoina lohduttaa ajatus kuolemasta silloin, kun ahdistaa, ja mitä enemmän ajattelen sitä, niin sitä vähemmän mulla on kiire sen luo.” Hänen sanansa saivat minut todella ymmälleni. Kaikki tuossa lauseessa on niin ristiriidassa. Ahdistus on juuri osa sitä, mikä ajaa epätoivoon ja kuolemasta ajattelemiseen. Ystäväni jatkoi, ja hänen kertomuksensa sai minut täysin sanattomaksi.

”Tavallaan se ajatus on musta ihana, että joku päivä on kuolinpäiväni, ja se on sellainen tärkeä ja jännä päivä elämässäni. Minussa ei muutu enää mikään, vaan silloin kaikki on tehty. Sen jälkeen mä en voi enää satuttaa ketään, eikä varmaan moni enää ajattele musta niin pahasti. ”

 

fall in love,                   don’t regret anything that made you smile,

                                            true friendship is

when people see how messed up you can be sometimes                                   and they, despite that, stay with you through the hardest times too.

”Ennen kuin kuolen, haluan tehdä mahdollisimman paljon ja kasvaa ihan vitusti, että mun tarina olis sitten mahdollisimman hyvä ja että siinä olis mahdollisimman paljon kerrottavaa, että olisin mahdollisimman pitkälle kehittynyt, kun tulen valmiiksi.”

Ajattelin toiselta kannalta ja sovitin omat ajatukseni näihin hienoihin sanoihin. Jos meidät olisi tarkoitus saattaa kuolemaan nuorina, niin tapahtuisi. Itsemurha ja itsensä vahingoittaminen eivät ole ratkaisu. Meitä ei ole luotu kuolemaan. Meidät on luotu elämään. Meillä on annettavaa elämälle, ja se tuo elämään palan tarkoitusta. Vielä tärkeämpää on luottaa itseensä. Emme ole huonoja ihmisiä, jos oikeasti vaarallisia ihmisiä ei lasketa mukaan.

Ystävät ja terve elämänasenne ovat erittäin suuri apu ihmisen vaikempiin mieltä ja psyykettä koetteleviin ongelmiin.

                 but still the most important thing is:                                             don’t ever turn your back to yourself.                                                                 defend yourself to the last person.