Some day you’ll get lost but nothing stops you from going on ♡
”he arrived knowing nothing of himself.who is he?soon he will know.because of what begins at the water, shall end there.and what ends there, shall once more begin. ”
Olemme eksyneet, eksyneet kuin pienet lapset valtavaan markettiin. Meitä ei kukaan etsi. Me emme löydä äitiä, vaikka kuinka etsimme. Istahdamme vierekkäin turvalliseen nurkkaan, josta meitä ei tulla häätämään. Siskoni pelkää. Hän pelkää niin, että vapisee ja on täysin poissa tolaltaan, enkä osaa auttaa häntä. Epätoivo valtaa meidät molemmat ja ui kauluksesta sisään. Siskoni nyyhkii peloissaan, ja kyynelet kastelevat paitani hartiaa.
”Nyt olemme vain me, vain me kahden ilman ketään muuta. Me selviämme, älä pelkää, me selviämme.”
Talvipakkanen hiipii sisään. Tunnen kylmän väristyksen ja koetan pitää siskoa lämpimänä painamalla hänet tiukemmin kehoani vasten. Hän on kyynelehtinyt itsensä uneen, mutta minä en voi nukahtaa. En uskalla. En uskalla, koska en tiedä, miten tulemme pärjäämään kaksin. Yritän olla vahva siskoni tähden, jotta hän tuntisi olevansa turvassa kanssani. Olen kuitenkin aivan yhtä peloissani kuin hänkin enkä voi mitään, että käteni tärisevät kauhun otteessa.
Kylmä laattalattia kahlitsee jalkani ja koettaa saada minut murtumaan. En anna periksi. En anna periksi siskoni tähden. Pakkanen puhaltaa seinänraosta sisään ja kiemurtelee paitani sisään. Se silittää jäisellä kämmenellään selkääni ja niskaani, ja ihokarvani nousevat pystyyn. Sisko herää vilunväristykseeni ja hieroo silmiään.
”Missä äiti on?”
hän kysyy. En osaa vastata hänelle, kun en itsekään tiedä. Kohautan varovasti olkapäitäni ja silitän siskoni takaisin uneen. Epätoivo kuiskaa korvaani hiljaisella äänellään:
”Olette vajonneet maanrakoon, eikä kukaan tule teitä etsimään. Tulitikkutytön tavoin yritätte lämmittää kätösiänne tulitikun hehkussa. Lumi peittää jälkenne kerta toisensa jälkeen, eikä kukaan tule teitä löytämään. Olette syvällä metsässä, pimeässä, kylmässä. Kuunvalo on ainoa, joka teidät näkee, joka teidän pelkonne ja vilunne tuntee. Hän tuijottaa teitä sädesilmillään, mutta ei voi auttaa. Hiljaa hän laskee aamukasteisen kyyneleensä maahan teitä lohduttamaan. Ette selviä pikkuiset. Se on minun velvollisuuteni. En auta teitä selviämään. En teille ohjeita anna. Teidät peittelen lumihuntuun ja teidät unohdan.”
Emme ansaitse tätä. Olemme pieniä tyttöjä, joille elämä on kaikki kaikessa. Emme tiedä muuta kuin sen, että meillä on kylmä ja nälkä. Silmäni vetistävät ja koettavat raskaina painua kiinni. Pidän silmäni kuitenkin auki ja rutistan siskoani yhä vain tiukemmin. Hän herää jälleen ja huomaa hengityksensä höyryävän. Hän hymähtää viluissaan nojautuen kylkeeni. Sisko nostaa päätään ja alkaa tuijottaa kauas halliin hyllyjen väliin. Hän osoittaa pimeään ja huokaisee:
”Tuolla on kaunis, hento, valkoinen olento. Se viittoo minua luokseen.”
Minä en näe mitään. Yritän tähyillä, mutta en erota kuin kolkot hyllyjen reunat pimeydessä. Siskoni huokaisee syvään ja lakkaa värisemästä.
”Minulle tuli yhtäkkiä lämmin. Olento tarttui minua kädestä, ja minulle tuli lämmin.”
Samassa hän laskee päänsä syliini, eikä hänen hengityksessään enää näy höyryä. Hän on aivan paikallaan, hievahtamatta. Silitän siskoni vaaleaa enkelinkiharaa otsakiehkuraa ja kierrän sen varoen sormeni ympäri. Painan poskeni hänen päätään vasten ja henkäisen kylmissäni. Kivinen seinä on tarttunut kiinni kyljistäni yrittäen kaataa minut lattiaan makaamaan, mutta se ei onnistu.
Huomaan valkean valon kajahtavan hallin pimeydessä. Ihmettelen ja silitän samalla siskoani. Kaunis, hento, valkoinen olento näyttäytyy minullekin. Se hymyilee ja viittoo minua luokseen. Katson epäillen, mutta hahmo tulee hiljaa lähemmäs. Se lipuu ääneti viereeni ja tarttuu jäänsiniseen käteeni. Olento on niin huumaavan kaunis. Kehoni vavahtaa ja alan hymyillä. Varpaani, sormeni ja nenäpäänikin lämpenee, ja tunnen, kuinka olento vie minut mukanaan lämpimään.
”this is what happens when we come lost.when vanish.when are erased…
AND REBORN. ”