Ladataan...

Olen ollut sairaana jo pari viikkoa, ja vieläkin flunssanrippeet pitävät otteessaan. Olen onneksi mennyt järkevästi nukkumaan ja juonut paljon inkivääriteetä, että kehollani olisi parhaat mahdollisuudet parantumiseen. Tai sitten olen valvonut pikkutunneille katsellen korealaisia saippuasarjoja, vaikka herätys on viiden tunnin päästä.Juu, josta päästäänkin siihen, että varsinaisen laihduttamiseen sijaan minulla ja varmasti monella muullakin kanssapullakalla on paljon petrattavaa hyvissä elintavoissa. Enkä nyt tarkoita mitään päivittäistä kylkiäissalaattia, sen me kyllä osaamme, vaan esimerkiksi ihan tavallista yöunta. Riittävästi nukkumista.Vuodesta toiseen jaksan hämmästellä, miten aikuinen ihminen voi olla niin vastuuton, että sössii unensa vapaaehtoisesti puhtaasti typeryyttään? Kyllä, puhun itsestäni kolmannessa persoonssa. Saatte paheksua. Teidän kuuluukin. Minäkin paheksun. 

Olen koko viikon mennyt puolisumussa, ja toki osansa on ollut taudilla, mutta kyllä vihulainen numero yksi on valvominen. Hävettää, sillä juurihan olen ollut pienten lasten äiti, ja tämä sumu oli tuttua vauva-ajalta. Tosin kuulun niihin onnekkaisiin, jolla on hyvin nukkuvat lapset, että vain ajottain pystyin laittamaan alentuneen suorituskyvyn vauvojen syyksi. Enimmäkseen ja etenkin vauvojeni kasvettua reippaiksi pikku pojiksi saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni. 

Tämä on yksi niistä asioista, joista en selviä päänsilittelyllä. Tässä ei voi sanoa "sellainen minä vain olen, hyväksyn sen". En ole. Saatan olla herkkusuu ja toistaiseksi sohvaperuna, mutta typerä en ole. Valvominen viihteen parissa on vain ja ainoastaan hölmöä, ja johtuu mielen heikkoudesta (saisihan tähän raapustettua vaikka mitä liirumlaarua oman ajan kaipuusta, mutta kyllä siinäkin joku raja pitää olla). Lisäksi ongelma on minun tapauksessani ratkaistavassa hyvin helposti. Laite pois ja silmät kiinni. Tiedän myös, että on ihmisiä, jotka kulkevat tässä samassa sumussa päivästä toiseen, koska eivät vaan pysty nukkumaan unettomuuden takia. Anteeksi teille. En selvästikään osaa arvostaa unenlahjojani.

Tällä viikolla keskimääräiset unet olivat 5-6 tuntia, ja valvoin yleensä noin kahteen. Haastan itseni parempiin uniin, ja raportoin täällä viikon päästä, kuinka kävi. Jos joku tunnisti tästä tekstistä itsensä, niin tervetuloa mukaan. 

Minun ei liene tarpeen käydä läpi kaikkia niitä hyvyyksiä, joita riittävä uni tuo tullessaan. Eiköhän se kuulu näihin jokaisen tietämiin totuuksiin. Äh, olihan siellä se porkkanakin. 

Ladataan...

Ladataan...

Kaikkihan tietävät, että oikea tapa nauttia herkuista on juoda lasi viiniä ja syödä kolme palaa tummaa suklaata. Tai jos oikein irrottelemaan heittäytyy, nauttii kokonaisen rivin. Minä olen enemmän sellaista tyyppiä "yks karkki molemmissa poskissa ja kolmas matkalla suuhun", tahtilaji nopea. Koosta riippumatta herkkuannos on aina kohde, taistelu, joka on syötävä loppuun, voitettava. Siihen asti se huutelee kaapin perällä. Ylipäätään herkku päätyy kaapin perälle hyvin harvoin, ja vielä harvemmin se unohdetaan sinne, vaikka on joskus käynyt näinkin. 

"No, ilmankos se on lihava", voisi tästä ajatella. Väitän kuitenkin kirkkain silmin ja hyvin vakuuttavasti, että olen onnistunut lihottamaan itseni ihan tavallisella ruualla, sillä olen hyvin lahjakas syöjä. 

Parikymppisenä, ennen kuin remointoin elintapojani pysyvästi ja perusteellisesti (opettelin esimerkiksi,. mitä tarkoitetaan ateriarytmillä), ylimääräiset kilot johtuivatkin kyllä karkista. Niitä kiloja oli ehkä kaksi. Tai sitten ei yhtään, riippuu katsooko silloista neitokaista tämän keski-ikäisen tädin vai ikätoverin silmin. Siltä tytönheitukalta ei kysytä mitään, hän ei oikein ymmärtänyt kunnolla, mitä ylipaino edes on. Mutta karkin päälle ymmärsi. Korvasin tietämättäni sillä usein aterioita. Vaikka jossain takaraivossa kummittelikin, ettei ollut normaalia syödä vähintään pussillista makeisia päivässä, niin tuli kuitenkin tehtyä. Oli toki vaiheita, jolloin yritin syödä terveellisemmin, mutta koska perusteet olivat kertakaikkiaan hukassa ("tästä lähtien syön vain joka toinen päivä, joka toinen päivä paastoan!"), yritykset lipuivat toinen toisensä jälkeen sokerinhuuruiseen satamaan.

Elämäntaparemontin jälkeen noin 27-vuotiaana opettelin syömään herkkuja järkevästi. Kokeilin aina joskus karkkilakkoakin, olin muistaakseni parikin kuukautta jopa sokerilakossa. Yritin opetella ottamaan suklaalevystä 3 palaa ja säästämään loput. Saatoin joskus onnistua jopa puoleksi tunniksi laittamaan levyn syrjään. Opettelin syömään tummaa suklaata. Opin sen niin hyvin, että pystyin syömään sitäkin 200 g kertaistumalta. 

Oli minulla onnistumisiakin. Joskus söin viiikon ajan jälkiruuaksi pari palaa 80 % kitkerähköä herkkua. Viikon päätteeksi marssin ostamaan Fazerin sinisen. Keräsin karkkilaatikkoon karkkeja, ja hypistelin saalistani onnellisena säästämisestäni, kunnes eräänä päivänä söin vain karkkia, kun kaikki muu syömisissä oli mennyt pieleen. Jatkoin seuraavana päivänä, kunnes laatikko oli tyhjä, ja olo kaamea. 

Lapsena minulla oli karkkipäivä. Tuhlasin onnellisena viikkorahani makeisiin, paitsi säästäessäni koiranpentuun 11-vuotiaana. Muistan, että kaupasta lähtiessämme oli hankalaa jaksaa odottaa kotiin asti, sillä karkkeja ei saanut vielä autossa avata. Tänäkin päivän syön usein heti kotimatkalla autoa ajaessani suklaapatukan, vaikka usein tunsin siitä noloutta ja suorastaan häpeää. Samaan aikaan autoherkku oli minulle vastustamaton ilo. Yritä kieltää, äiti, nännää. Juu-u, olen siis 35-vuotias, kuten on tullut jo mainittua.  

Karkkipäivää odoteltiin koko viikko, eikä minulle koskaan tullut edes mieleen, että ostamiani herkkuja olisi voinut säästää. Sittemmin tämä aiheutti väärinkäsityksen muutettuani mieheni kanssa yhteen. Luulin, ettei hän pitänytkään nameistaan, kun eivät vielä kolmantenakaan päivänä olleet kadonneet. Hän taas ärtyi, kun säästelemänsä herkut katosivat säännöllisesti naisystävän makeannälän myötä. "Ethän sä niistä tykännyt?" Ei nyt voinut miehinen mies oikein näkyvästi suuttuakaan suklaavarkaalle. Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin virheeni. Nykyään naurattaa. 

Teini-ikäisenä ystäväni sanoi suklaalevyn nautiskeluani katsoessaan: "Sä syöt sitten niin hauskasti. Ihan kuin söisit leipää." Olin ymmälläni. Miten levyn muka muuten voisi syödä? Kääre reunasta auki, kaksin käsin kiinni ja nakertaen menemään. Tiedoksi teille muillekin, joille tämä asia tulee yllätyksenä, jos minun lisäkseni sellainen jossain maailmanperukoilla vielä on, että nykyään opetan lapsilleni, kuinka levystä murretaan pala kerrallaan ja sitten se syödään, välillä olisi suotavaa pitää tauko.

Aloin tarjota päivittäistä jälkiruokaa toisen lapseni alkaessa ymmärtää niiden päälle. Joskus se on lasillinen mehua, usein keksi tai Pätkis, toisinaan jotain itse leipomaani tai toisen tuomaa. Karkkipäivää ei ole, mutta silloin tällöin niitä ostetaan, ja nekin syödään jälkiruuaksi. Toisinaan tehdään erikoissuperhyperwautsipoikkeus, ja herkkuja saakin aterioiden välillä. "Äiti, mitä meillä on tänään jälkiruuaksi?" "Sehän syötiin, jo ettekö muista, aamupäivällä saatiin lettuja." Käytäntö on toiminut sikäli hyvin, että ainakaan omille lapsilleni herkuista ei ole muodostunut mitään valtavan erikoista, joita sitten aikuisena salaa syödään omilleen muutettuani. Lisäksi määrät säilyvät kohtuullisina. Tyytyväisenä olen pannut merkille, että esimerkiksi syntymäpäivillä muksuni malttavat odottaa kiltisti vuoroaan, eikä ole maailmanloppu, jos ei saa jotakin laatua yhtä enempää. Vaikka toki aina pyydetään. Toisaalta jotkut asiat eivät muutu. Viimeksi eilen keskimmäiseni kysyi minulta, miksi herkkuja syödään niin harvoin. Ai harvoin?! 

Olen jo monta vuotta opetellut herkkujen suhteen sallivuutta (Patrik Borgilla on tästä kirjoituksia), ja onnistunutkin saamaan kielletyn hohdon niistä pois. En kuitenkaan ole tähän päivään mennessä onnistunut opettamaan itselleni, että muutama pala tummaa suklaata riittää (tarkoituksena ei ole pilkata sinua, joka tähän ryhmään kuuluu, ihailla korkeintaan). Kokeilin toisenlaista suhtautumistapaa. Ei sitä kuulkaa joka tyyppi selviä kertaheitolla konvehtirasiallisesta suklaata. Olenkin aika taitava tässä. "Syö mitä jaksat ja niin nopeasti kuin haluat" -metodissani kotiin ostetaan juuri sen verran suklaata tai karkkeja kuin halutaan syödä. Sen saa sitten tuhota jo kaupan ovella, jos siltä tuntuu. Aikaisemmin yritin vakuuttaa itselleni, miksi kaupasta ei ole järkevää ostaa joka kerta makeisia. Nyt saan ostaa aina, kun siellä käyn, niin paljon kuin haluan. Joskus olen sentään toisella reissulla jättänyt patukan hyllyyn, kun olen sitä unohtunutta asiaa noutamassa, mitä varten kauppaan ensimmäisen kerran lähdettiin. Normaalisti yritän tehdä kauppareissun kerran viikossa.

Teitä ei ehkä yllätä, että herkutteluni on selvästi vähentynyt. Kaupastakin (niin, niillä "tällä viikolla piti sittenkin käydä useammin kuin kerran" -reissuilla) ajelen usein kotiin ilman suklaapatukkaa, vaikka vähintään yhtä usein sen vielä hotkaisen. Mutustelen kyllä ajatusta herkkujen hohdokkuuden viimeisenkin rippeen poistamisesta tuomalla niitä kyllästymiseen asti saataville. Jonain päivänä aion vielä kokeilla pysyvää herkkukaappia, jossa on niin paljon karkkia, etten edes teoriassa pystyisi tuhoamaan sitä edes viikossa, mutta se päivä ei ole tänään. Nyt olen tyytyväinen juuri tähän. Saan olla ahne. Saan haluta syödä paljon suklaata kerralla. Saan syödä paljon suklaata kerralla. Olen silti tarpeeksi hyvä.

Ladataan...

Ladataan...

Ystäväni sanoi kerran, että hän ei voi lopettaa laihduttamista, koska aina kun hän hetkeksi hellittää syömistensä vahtimisen, hän alkaa välittömästi lihoa. Varsinainen laihtuminenkaan ei onnistu, mutta hän voi vaan kuvitella, kuinka lihava sitä olisikaan, jos ei ainakin yrittäisi laihduttaa. Olin tämän huomannut itsekin. Jos ei vähintäänkin ajatellut painon pudottamista, huomasi vaa'an pian näyttävän enemmän. Päätettyäni vain yksinkertaisesti lopettaa laihduttamisen, (toisin sanoen syömisen vahtimisen ennalta määräten; milloin saan syödä, kuinka paljon saan syödä, miten nopeasti saan syödä), pelkäsin kyllä, alanko vain holtittomasti paisumaan. Asetin itselleni hälytysrajan muutaman kilon päähän, sen jälkeen olisi pakko ainakin lakata syömästä herkkuja.

Ensimmäisen kuukauden (sen masentuneen) vain söin. Söin ja vaikersin kohtaloani. En ole oikeastaan koskaan kieltänyt itseltäni herkkuja kokonaan (se yksi onnistunutkin 10 kilon laihdutus sisälsi suklaalevyn viikossa, hah), joten niitä ei mennyt mitenkään valtavasti, mutta toki paljon. Ensimmäisen viikon aikana paino nousi kaksi kiloa. Kyllä, viikon aikana. Eli pääsin heti painavammaksi kuin viimeisen laihdutukseni aloittaessani. Surkuhupaisaa, ajattelin. Aloin jo kiinnostua, voiko painonnousu vaan jatkua ja jatkua. Hälytysrajani paukkui seuraavalla viikolla, ja masennuskuukauden jälkeen taisin olla kilon ylikin. Lihoin siis kuukaudessa neljä kiloa. Haluan vielä korostaa, että taustalla ei ollut mitään kitudieettiä, ihan tavallista hyvään laatuun pyrkivää syömistä suupaloja vahtien ja ajoittain "repsahtaen". En keksinyt, miten voisin pudottaa painoa laihduttamatta, joten annoin vain asian olla ja keskityin ryhtiliikkeeseen kodin- ja perheenhoidon puolella.

Seuraavan kuukaudenkin ajan ruoka maistui, mutta ei enää sellaisella valtavalla nälkiintyneen innolla, mitä aikaisemmin. Juu-u, yli satakiloinen matamikin voi olla nälkiintynyt, vaikka vähän kummalliselta ajatus voi vaikuttaa. Painoa tuli kai kilon verran, mutta samaan aikaan se alkoi myös vaihdella alaspäin jatkuvan noususuunnan sijaan. Punnitsin itseni harvoin ylipäätään, en todellakaan ollut vielä siinä vaiheessa hyväksynyt loppuelämäni ylipainoa kuin aivan teoreettisella tasolla. Kahden tai kolmen viikon välein kävin toteamassa tilanteen. 

Kolmantena kuukautena aloin havahtumaan, ettei ruoka enää houkuttanut samalla tavalla. Se ei myöskään uponnut samaa tahtia kuin ennen. En halunnutkaan toista annosta päivällistä, saati kolmatta (tunnustuksia rivien välistä). :Leivänsyönti pala toisensa jälkeen ei enää kiinnostanut, ja vaikka vanhasta tottumuksesta otin toiset kaksi siivua, kokemus oli kuivahko. Ilotulitukset puuttuivat ruisleivästä. Mitä tämä nyt on?

Sitten tulikin joulukuu, enkä ehtinyt miettiä asiaa sen enempää. Hyväksyin jo etukäteen, että jouluna sitten lihon. Edellisen vuoden joulukuussa painoa tuli lisää 5 kiloa, joiden kuvittelin lähtevän välittömästi tammikuussa pois, ja olin järkyttynyt, kun niin ei käynyt. Kyllä, ovat edelleen mukana. Keskityin jouluvalmisteluihin, ja kaipa tulin raataneeksi, sillä välitarkistuksella paino oli jopa pudonnut. Vuodenvaihteessa hämmästyin! Kilo! Vain yksi kilo lisää! Vaikka olin syönyt suklaarasian verran päivässä viikon ajan aina aatosta alkaen!

Nyt se kilo on jo poissa. Olen ollut sairaana, ja ruoka ei ole maistunut. Eihän siinä mitään kummallista ole, yleensäkään ruoka ei sairaana maistu. Paitsi, että olen aina pitänyt itseäni luonnonoikkuna, sillä minun täytyy olla joko rajussa vatsataudissa tai täydin vuodepotilaana korkeassa kuumeessa, jotta ruokahaluni menee. Olen pitänyt sitä varmana todisteena selviytymiskeskeisistä geeneistäni, jotka sopisivat paljon paremmin jääkauden jälkimaininkeihin. Nyt olin kuitenkin tavallisessa köhäkuumeflunssassa, en mitenkään erityisesti kolkutellut Manalan porteilla. Olen hämmentynyt. Ihmeissäni. Toiveikas.

En nyt vielä julista mitään. En kirjoita vielä, miten aloin laihtua vasta, kun lakkasin laihduttamasta. Olen lukenut vastaavia tarinoita ja tuhahdellut. Niin varmaan. Mitä se muka tarkoittaa. Kaikkihan tietävät, että laihtumista tapahtuu, kun syö vähemmän kuin kuluttaa. En minä laihdu, minähän syön just niin paljon kuin haluan. 

Toivonpilkahdus se kuitenkin on.

Ladataan...

Pages