Toivonpilkahdus
Ystäväni sanoi kerran, että hän ei voi lopettaa laihduttamista, koska aina kun hän hetkeksi hellittää syömistensä vahtimisen, hän alkaa välittömästi lihoa. Varsinainen laihtuminenkaan ei onnistu, mutta hän voi vaan kuvitella, kuinka lihava sitä olisikaan, jos ei ainakin yrittäisi laihduttaa. Olin tämän huomannut itsekin. Jos ei vähintäänkin ajatellut painon pudottamista, huomasi vaa’an pian näyttävän enemmän. Päätettyäni vain yksinkertaisesti lopettaa laihduttamisen, (toisin sanoen syömisen vahtimisen ennalta määräten; milloin saan syödä, kuinka paljon saan syödä, miten nopeasti saan syödä), pelkäsin kyllä, alanko vain holtittomasti paisumaan. Asetin itselleni hälytysrajan muutaman kilon päähän, sen jälkeen olisi pakko ainakin lakata syömästä herkkuja.
Ensimmäisen kuukauden (sen masentuneen) vain söin. Söin ja vaikersin kohtaloani. En ole oikeastaan koskaan kieltänyt itseltäni herkkuja kokonaan (se yksi onnistunutkin 10 kilon laihdutus sisälsi suklaalevyn viikossa, hah), joten niitä ei mennyt mitenkään valtavasti, mutta toki paljon. Ensimmäisen viikon aikana paino nousi kaksi kiloa. Kyllä, viikon aikana. Eli pääsin heti painavammaksi kuin viimeisen laihdutukseni aloittaessani. Surkuhupaisaa, ajattelin. Aloin jo kiinnostua, voiko painonnousu vaan jatkua ja jatkua. Hälytysrajani paukkui seuraavalla viikolla, ja masennuskuukauden jälkeen taisin olla kilon ylikin. Lihoin siis kuukaudessa neljä kiloa. Haluan vielä korostaa, että taustalla ei ollut mitään kitudieettiä, ihan tavallista hyvään laatuun pyrkivää syömistä suupaloja vahtien ja ajoittain ”repsahtaen”. En keksinyt, miten voisin pudottaa painoa laihduttamatta, joten annoin vain asian olla ja keskityin ryhtiliikkeeseen kodin- ja perheenhoidon puolella.
Seuraavan kuukaudenkin ajan ruoka maistui, mutta ei enää sellaisella valtavalla nälkiintyneen innolla, mitä aikaisemmin. Juu-u, yli satakiloinen matamikin voi olla nälkiintynyt, vaikka vähän kummalliselta ajatus voi vaikuttaa. Painoa tuli kai kilon verran, mutta samaan aikaan se alkoi myös vaihdella alaspäin jatkuvan noususuunnan sijaan. Punnitsin itseni harvoin ylipäätään, en todellakaan ollut vielä siinä vaiheessa hyväksynyt loppuelämäni ylipainoa kuin aivan teoreettisella tasolla. Kahden tai kolmen viikon välein kävin toteamassa tilanteen.
Kolmantena kuukautena aloin havahtumaan, ettei ruoka enää houkuttanut samalla tavalla. Se ei myöskään uponnut samaa tahtia kuin ennen. En halunnutkaan toista annosta päivällistä, saati kolmatta (tunnustuksia rivien välistä). :Leivänsyönti pala toisensa jälkeen ei enää kiinnostanut, ja vaikka vanhasta tottumuksesta otin toiset kaksi siivua, kokemus oli kuivahko. Ilotulitukset puuttuivat ruisleivästä. Mitä tämä nyt on?
Sitten tulikin joulukuu, enkä ehtinyt miettiä asiaa sen enempää. Hyväksyin jo etukäteen, että jouluna sitten lihon. Edellisen vuoden joulukuussa painoa tuli lisää 5 kiloa, joiden kuvittelin lähtevän välittömästi tammikuussa pois, ja olin järkyttynyt, kun niin ei käynyt. Kyllä, ovat edelleen mukana. Keskityin jouluvalmisteluihin, ja kaipa tulin raataneeksi, sillä välitarkistuksella paino oli jopa pudonnut. Vuodenvaihteessa hämmästyin! Kilo! Vain yksi kilo lisää! Vaikka olin syönyt suklaarasian verran päivässä viikon ajan aina aatosta alkaen!
Nyt se kilo on jo poissa. Olen ollut sairaana, ja ruoka ei ole maistunut. Eihän siinä mitään kummallista ole, yleensäkään ruoka ei sairaana maistu. Paitsi, että olen aina pitänyt itseäni luonnonoikkuna, sillä minun täytyy olla joko rajussa vatsataudissa tai täydin vuodepotilaana korkeassa kuumeessa, jotta ruokahaluni menee. Olen pitänyt sitä varmana todisteena selviytymiskeskeisistä geeneistäni, jotka sopisivat paljon paremmin jääkauden jälkimaininkeihin. Nyt olin kuitenkin tavallisessa köhäkuumeflunssassa, en mitenkään erityisesti kolkutellut Manalan porteilla. Olen hämmentynyt. Ihmeissäni. Toiveikas.
En nyt vielä julista mitään. En kirjoita vielä, miten aloin laihtua vasta, kun lakkasin laihduttamasta. Olen lukenut vastaavia tarinoita ja tuhahdellut. Niin varmaan. Mitä se muka tarkoittaa. Kaikkihan tietävät, että laihtumista tapahtuu, kun syö vähemmän kuin kuluttaa. En minä laihdu, minähän syön just niin paljon kuin haluan.
Toivonpilkahdus se kuitenkin on.