Elämäntapaneuvoja, hohhoijaa

Masennuskuukauteni aikana jouduin kohtaamaan itseni. En voinut enää vältellä sitä tosiasiaa, että olin juuri tämän kokoinen (yli 100 kiloa, herranen aika!), ja kaikesta päätellen tulisin olemaankin. Haluan uskoa olevani sen verran älykäs, että voin ottaa vinkistä vaarin. Jos uudestaan ja uudestaan eri tavoin kokeillut laihdutukset ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen, ja uudestaan ja uudestaan samaa metodia toistaen tehdyt yritykset ovat myös epäonnistuneet, tästä voi jo päätellä, että jatkossa en tulisi yllättäen laihtumaan ainakaan toistamalla näitä.

Miten siis pystyisin elämään tämän ruumuuden ja kauheuden kanssa, jollaiseksi olin itseni päästänyt? No, toki tällainen järkevä olio on elämäntapaoppaansa lukenut. Tai ainakin niitä sivuavia artikkeileita naistenlehdistä. Onnenkeksifraasin lukaissut silloin tällöin. Mutta siihenhän ne jäivät. Ontoiksi lauseiksi, joiden sisältö ei merkinnyt minulle mitään. ”Rakasta itseäsi.” ”Kohtele itseäsi kuin ystävää.” ”Hymyile itsellesi.” ”Puhu itsellesi kauniisti.” Joojoo.

Niin tylsiä, kuluneita ja elämäntapaopas osa 14 -kamaa kuin lauseet ovatkin, ne pitävät paikkansa. Asenne itseään kohtaan vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Olen koko lihavuusurani ajan haukkunut itseäni, eli neljä vuotta, sillä sen ajan BMI:ni olisi aiheuttanut terveydenhoitajan kulmainkohotuksen, ellei jopa otsanrypistyksen. Todellisuudessa kilojen kautta ulkonäköni arvottaminen yltää paljon pidemmälle, aikaan, jolloin näin jälkiviisaana siihen ei olisi ollut mitään aihetta. En ole varmaan lapsuuden jälkeen todella hyväksynyt itseäni juuri sellaisena kuin olen, epätäydellisenä. Oletko sinä?

Jossain vaiheessa masennuskuukauttani alkoi päässäni kaihertaa, että olen kenties kohdellut itseäni aavistuksen epäoikeudenmukaisesti, ellen jopa perustavanlaatuisesti väärin. Läski, ruma, ällöttävä, kauhea, turvonnut… Hyväksyisinkö tuollaisia sanoja keneltäkään muulta? Sallisinko kenenkään muun puhutella kanssakulkijoitaan yhtä rumasti? En tietenkään, ei kai kukaan. Joten miksi sitten sallin itselleni nämä ajatukset ja puheet? Valitettavasti ihan saamattomuuttani ja typeryyttäni. On nimittäin hyvin helppoa päättää alkaa pitämään itsestään. Kokonaan toinen juttu on tehdä se, kun peilistä katsoo edelleen joku tuntematon tyyppi vastaan kolmine leukoineen. Kun yksikin ylimääräinen on liikaa.

Lisäksi minulla oli käsissäni muutakin peiliin katsottavaa. Puolen vuoden laihdutusaikani ei suinkaan ollut Energisyyden ja Pirteyden tähdittämää, vaan enemmänkin estradilla viihtyivät Saamattomuus, Kiukkuisuus ja Väsymys. En varsinaisesti kuureillut, mutta tein silti tarpeeksi asioita päin honkia (ihan vallitsevia laihdutusneuvoja noudattaen), jotta lopputuloksena oli ajoittaista nälkää, ruokahimoja ja määrittelemätöntä tympeää oloa. Siihen päälle vielä kuukauden masennus, jolloin en halunnut tai pystynyt tekemään oikein mitään, niin voin sanoa, että koti ja perheeni, joista olen vastuussa perinteiseen malliin, olivat kuilun partaalla, osa sinne jo sortuneenakin. Hävetti. Teki mieli sääliä itseään vähän lisää.

Sen sijaan käärin hihat ja aloin toimeen.