Kirkkaita raitoja.

Kun rullasin kotimme lattialta mattoja kasaan jokakesäistä pesuoperaatiota varten, muistin yhtäkkiä jotain.

Avasin työhuoneeni kaapin oven ja kurotin käteni komeron perälle. Siellä se oli, mytyssä ja rutussa. Raidallinen räsymatto toisiinsa sointuvissa väreissä, mutta likaisena.

Matto entisen työhuoneeni lattialta. Maannut komerossa marraskuusta 2010, siitä saakka kun viimeistä kertaa suljin oven takanani taakseni katsomatta. Tungin sen kaapin perälle, sen kirjakaupan ison muovipussin viereen johon olin sullonut työpöydältäni kaiken minulle kuuluvan irtaimen: muistilehtiöt, kynäpurkin, alleviivaustussit.

En halunnut nähdä enää mitään niistä. En nyt. Ehkä joskus myöhemmin.

Tartuin mattoon, vein sen mökkirantaan ja aloin hellästi pestä raitojen värejä näkyviin. Sieltä ne löytyivät, väri kerrallaan. Puristin vedet pois ja ripustin maton narulle, silittelin sormenpäilläni sen tuulessa heiluvia hapsuja.

Toin maton kaupunkiin enkä tunkenut sitä enää takaisin komeroon. Eihän se sinne kuulu, vaan työhuoneeni lattialle.

Muistuttamaan minua joka päivä siitä, etten enää koskaan, ikinä milloinkaan, anna minkään tai kenenkään ryövätä maailmastani värejä.

En koskaan.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *