Tinder. Aina yllätyksiä täynnä.

Mä oon menettäny jo kauan aikaa sitten uskoni miehiin. Se mun yks ja ainoo ei pettäny mua, mut se petti mun sydämen. Repi miljoonaan osaan ja unohti Ainolanpuiston penkille syksyllä. Sen jälkeen oon kokeillut yhtä jos toistakin muutaman kaa. Pellejä kaikki. Just ku kipinä on alkanu syttyy ja homma luistaa, oon bongannu ne baarissa joku jätesäkki kainalossaan. Haista vittu sit. Ja aina se eka tulee kummittelemaan, tein mitä tahansa. Vihaan miehiä niin paljon, et kuulun whatsapp-kerhoon nimeltä Miestenvihaajat. Viisas kaveri kerran sano, et kyllä niiden hiilten seasta löytyy timanttejakin, mut tääl takapajulas oon jo lopettanu ihmeisiin uskomisen. Oon koko loppuelämäni yksin.

Mutta.

Löysin yhden timantin. Ihan helvetinmoisen kimpaleen. Oon vieläki varma, et se on vaan mun parhaan kaverin feikkiprofiili mun kiusaks, ei ois eka kerta. Mut se on liian hyvää ollakseen totta. Rupesin jo ekan kybäminan jälkee uskoo ihmeisiin, karmaan, jumalaan, kaikkeen. Tän on oltava joku merkki.

Se kuuntelee Paperi T:tä.

Se näyttää Shafik el Kadilta.

Se keräilee vinyylejä.

SKEITTAA.

Kuvaa filmikameralla.

Ajaa sinkulaa.

Se hakee samaan yliopistoon.

Varasin jo hääkirkon ens kesälle. Marenkikakkukin laitettu tilaukseen. Tää on hämmentävän hyvää ollakseen totta. Mun ekat ”oikeet” treffit koskaan on sovittu lauantaiks. Toukokuussa mennään Särkänniemeen yhdessä.