Kuka minä olen, oikeasti?

Kuka minä olen?

Tämän kysymyksen joutuu toistamaan itselleen monessa eri elämänvaiheessa. Iän myötä ja elämäntilanteiden muuttuessa sekä elämänkokemuksen karttuessa muuttuu myös oma minä-kuva. Usein se mitä halusimme ehkä 10 vuotta sitten, on jotain aivan muuta kuin mitä haluamme tänään. Muutos on tärkeä osa elämänkaarta ja se mahdollistaa kasvamisen. Ilman kasvuprosessia emme pystyisi kehittymään. Ihminen tunnetusti vastustaa aina muutoksia tai suhtautuu niihin vähintäänkin negatiivisesti. Kaikki vieras pelottaa, koska se pakottaa meidät pois mukavuusalueiltamme. Väittäisin kuitenkin, että jokainen meistä joutuu joskus uuden eteen. Halusi tai ei.

Minä olen elämäni aikana ollut useammin kuin kerran siinä pisteessä, että olen tuntenut olevani täysin hukassa. Kaikki suunnitelmani ovat menneet pieleen, en ole kyennyt saamaan otetta mistään ja olen jopa hetkellisesti kadottanut identiteettini ja elämäniloni. Pikkutyttönä ajattelin, että kun olen 25-vuotias, olen onnellisesti naimisissa, asun omakotitalossa ja minulla on kaksi lasta: tyttö ja poika. Teini-ikäisenä Sex & The City:sta inspiroituneena haaveilin siitä, että muutan heti lukion jälkeen opiskelemaan New Yorkiin ja elän uranaisen kiireistä elämää suurkaupungin vilskeessä. Toki tähän unelmaan kuului myös täydellinen kattohuoneisto pilvenpiirtäjässä, työpaikka lehden toimituksessa ja komea jenkki poikaystävä (ehkä lisäksi yksi lapsi jossain vaiheessa elämää).

Osa minusta unelmoi nuorena myös siitä, että voisin reppureissata ympäri maailmaa, elättää itseni katusoittajana, tehdä hyväntekeväisyystöitä ja mennä minne tuuli milloinkin kuljettaa (tämä on osittain edelleen yksi unelmistani pienillä muutoksilla). Tai ehkä halusin kuitenkin olla maailmankuulu viulusti, joka kerta toisensa jälkeen vetäisi areenat ja konserttisalit tupaten täyteen. Joinain päivinä taas näin miten minusta tulisi älykäs tiedemies, joka saisi mitä nerokkaimpia oivalluksia ja hyvä, että en jo ryhtynyt valmistelemaan kiitospuheita palkintotilaisuuksia varten, jotka tietenkin voittaisin.

Minä olen aina ollut haaveilija ja unelmoija. Saatan edelleen viettää pitkiä aikoja yksin luoden itselleni listoja ja tavoitteita joita kohti pyrin. Olen kuitenkin oppinut sen, että huolimatta siitä miten elämän mielessään suunnittelee, sillä on kerta toisensa jälkeen tapana yllättää – niin negatiivisesti kuin positiivisestikin. Miten usein täytyy katsoa peiliin ja myöntää, että olen niin tajuttoman pieni elämän ja äärettömän universumin edessä. Mutta se juuri tekeekin elämästä niin älyttömän mielenkiintoista ja elämisen arvoista. Koskaan ei voi tietää mitä nurkan takana odottaa.

Kuka minä olen?

Iän myötä unelmani ovat muuttuneet ja se mitä luulin haluavani 10 vuotta sitten, on todella kaukana siitä mitä haluan nykyään. Välillä koen olevani hyvin erilainen kuin muut, koska arvomaailmani eroaa paljon siitä mikä on tällä hetkellä mediaseksikästä. Välillä koen olevani ulkopuolinen. En haaveile rahasta, julkisuudesta, isosta talosta, autoista, merkkilaukuista tai ylipäätään materiasta. Tällä hetkellä unelmani on se, että saan tehdä elämässä juuri niitä asioita joihin minut on luotu; auttaa muita, tehdä jotain millä on oikeasti merkitystä, olla läsnä ja kohdata ihmisiä aidosti ja armon kautta. Haluan nähdä maailmaa, saada kokemuksia ja oppia elämästä.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että minä-kuva muuttaa jatkuvasti muotoaan. Jokaisella elämänvaiheella on tarkoituksensa ja ne kaikki muovaavat sinut juuri sellaiseksi kuin olet. Lähtökohtaisesti meille kaikille on luotu tietyt luonteenpiirteet ja taidot, jotka ohjailevat polkuamme täällä. Elämän tarkoitus ei kuitenkaan ehkä olekaan se, että sen täytyisi mennä tietyn kaavan mukaan tai sen mukaan mitä yhteiskunta meille sanelee. Meille on annettu tietyt suuntaviivat ja tietynlainen malli, joka kertoo menestyksestä ja jos poikkeat siitä, sinut tuomitaan helposti epäonnistuneeksi. Itse olen täysin eri mieltä tästä.

Meillä jokaisella on oma polkumme, omat kivikkomme sekä ylä- ja alamäkemme taivallettavana. On täysin okei olla välillä hukassa ja etsiä uutta suuntaa. On täysin okei kaatua ja nousta ylös kerta toisensa jälkeen. Se ei tee sinusta epäonnistunutta, päinvastoin. Uskaltaisin väittää, että usein ne, jotka ovat saaneet elämässä kolhuja ja menneet aika-ajoin takapakkia – ovat niitä, jotka kykenevät kohtaamaan toisia empaattisemmin ja ymmärtäväisemmin. On kirjaviisaita ja on elämänviisaita. Molemmat omalla tavallaan arvokkaita.

Minä elin viimeiset 4,5 vuotta omaa unelmaelämääni lentoemäntänä. Sanat eivät riitä kertomaan miten paljon rakastankaan työtäni ja kaikkea mikä siihen liittyy. Vihdoin tuntui, että olin löytänyt sen oman juttuni ja paikan, jossa tunsin oloni hyväksi. Korona kuitenkin tuli ja veti koko ilmailualan polvilleen. Täysin epäreilu tilanne meille jokaiselle. Tilanne, johon kukaan meistä ei voinut tai voi vaikuttaa. Kipuilin pitkään lomautetuksi joutumisen kanssa ja jälleen kerran huomasin olevani paikassa, jossa jouduin kysymään itseltäni: Kuka minä olen?

Tiedän kuitenkin sen, että huolimatta siitä mitä elämässä tapahtuu, minä olen arvokas ja rakastettu. Minä olen ensisijaisesti äiti tyttärelleni, tytär vanhemmilleni, sisko sisaruksilleni, ystävä ystävilleni ja läheinen jokaiselle ihmiselle maan päällä. Minun arvoani ei muuta se missä olen töissä, missä asun, mitä tienaan tai mitä omistan. Sama pätee myös sinuun. Meistä jokainen on niin paljon enemmän kuin status, maallinen menestys tai mammona, suuret seuraajamäärät tai epäonnistuneet suunnitelmat. Minkään edellämainituista asioista ei pitäisi määritellä sitä kuka sinä olet ja miten arvokkaaksi itsesi koet. Olet niin paljon, paljon enemmän.

Haluaisinkin lopuksi kysyä jokaiselta, joka tätä tekstiä lukee:

Kuka sinä olet, oikeasti?

 

Rakkaudella,

Linda