Bambi jäällä

Ensimmäinen kerta kun pohdin oman elämäni ottamista oli joskus teini-iässä. Niin kai kaikki angsteissaan joskus miettivät. Aina on ollut onneksi joku ankkuri jarruttamassa.
 
Toisen kerran ajatus kypsyi leikkauskierteen ja riittämättömyyden tunteen seurauksena. Tuolloin olin miettinyt asiat jo aika pitkälle. Olin kärsinyt kivusta jo pitkään, helpotusta ei ollut näkyvissä. Olin juuri mennyt naimisiin ja tuntui kuin olisin kahlinnut puolisonikin tähän elämään. Olimme tosin juuri ostaneet uuden talon. Miten voisin lähteä niin, että vakuutusyhtiö ei veisi henkivakuutusrahoja. En keksinyt ja hyvä niin.
 

Toisella kerralla olin jo niin väsynyt, etten välittänyt enää edes henkivakuutusrahoista. Mutta vatsassani oli elämäni pelastaja. Olin raskaana, kärsin kivuistani ilman minkäänlaista helpotusta, uusi leikkaus tulossa, mahdollisesti jo raskausaikana.
 
Päätin, että on pakko jaksaa. Se oli sen arvoista, lapseni pelasti henkeni ja tekee sen joka päivä. Tosin se ei ole hänen elämäntehtävänsä, enkä toivo että hän koskaan saa tietää.
 
Tarinani on pitkä ja monisyinen. Toivon, että sen kertomalla voin antaa edes jotakin toivoa, apua, mitä tahansa jollekin muulle. Kivun kanssa eläminen itsessään on hirvittävän raskasta, mutta siihen päälle on vielä elämä.