Perjantaina rakastin Reckless Lovea Nosturilla. En juurikaan käy keikoilla, enkä tuntenut entuudestaan kyseisen bändin musiikkia, mutta kun hyvä ystävä kysyi, halusin heti mukaan. Ajattelin keikan olevan mukavasti erilainen kulttuurikokemus elokuviin, teatteriin, moderniin tanssiin, kirjallisuuteen ja Sarasvuon saarnoihin verrattuna. Ja se oli. Sain antaa huutia monelle ennakkoluulolle, joita olin näihin Kuopion kukkopoikiin liittänyt ja samalla sain päivitettyä näkemyksiäni niistä vuosien takaisista keikkakokemuksista, jotka aikoinaan saivat minut lopettamaan keikoilla käymisen. Täytyy myöntää, että paljon on vettä virrannut Vantaassa. Hämmästyksen aihe numero uno oli se, että Olli Herman hymyili koko keikan ajan. Voi miten se lämmitti vanhan sydäntä. Toinen hämmästyksen aihe oli se, että sanoista sai selvää, musiikki soi kovaa, mutta se ei halkonut korvia. Ja kolmanneksi – minä näin lavalle. En tiedä miten edessäni ei tällä kertaa seisonut rivillistä koripallonpelaajia niin kuin aina menneinä aikoina, vai jotuiko näkyvyysongelman katoaminen vain paikasta? Mene ja tiedä. Minä kuitenkin olen nyt rohkaistuneempi lähtemään keikalle toisenkin kerran ja mielellään kuuntelemaan jotain samanlaista. Siis bändiä, jonka musiikkia en oikein tunne. Ja Olli Hermanin ihailija minusta tuli viimeistään siinä vaiheessa iltaa, kun hän houkutti helsinkiläisyleisön huutamaan kuorossa ”Lissee, lissee, lissee, lissee”.