Lähtöpisteessä

Tein sen taas, uuden vuoden lupauksen. Lupasin lopettaa tupakoinnin ainakin yhtä monetta kertaa, kuin olen vitsikkäästi luvannut olla lopettamatta tupakointia seuraavanakaan vuotena. 

Minä ja tupakka olemme tulleet pitkän matkan viidennen luokan salakokeiluista tähän päivään, jolloin olisi syytä lopettaa tupakointi ennenkuin yhteiskunta siihen pakottaa. Väliin on mahtunut yli kymmenen vuotta ja tilanteita ja hetkiä, joiden aikana tupakoinnista on tullut minulle ominaista ja niin kiinteä osa elämääni, että siitä luopuessa tuntee outoa ikävää ja tyhjyyttä.

Ymmärrän, että tämä saattaa kuulostaa naurettavalta monien korvissa ja joku saattaa miettiä millainen kaistapää pitää ystävänään syöpäkäärylettä, joka paitsi haisee pahalta on myös äärimmäisen epäterveellistä. Noh, tällainen 27-vuotias yliopistossa opiskeleva naisihminen, joka elää miehen ja koiran kanssa Turussa. Kaikinpuolin tavallinen ja keskiverto ihminen, joka aikain saatossa on luonut kieroutuneen riippuvuussuhteen itselleen ja aina toisinaan tekee pyhiä päätöksiä pyristellä irti tästä melko turmiollisesta rakkaudesta.

En ole ensimmäistä kertaa asialla, yritysten lukumäärä on lukematon jos mukaan lasketaan kaikki ”lopetampa röökin – aloitampa kahden tunnin kuluttua uudelleen” -yritykset. Nämäkin kerrat ovat olleet tarpeellisia, ne ovat auttaneet ymmärtämään minkälaisen asian kanssa olen tekemisissä, kuinka syvällä suossa olen ja millaisiin keinoihin on syytä turvautua, että voi edes realistisesti kuvitella onnistuvansa. Vähän onnistuneempia yrityksiä on huomattavasti vähemmän ja loppujen lopuksi epäonnistuneet kaikki, mutta ne ovat valaneet uskoa siihen, että kyllä minä siihen vielä pystyn. Sitten ensikerralla. Sitten kun on tahdonvoimaa ja parempi aika muutenkin. Kuulostakoot itsensä huijaamiselta, mutta se sitku tulee vielä!

Näin siis uuden vuoden siivittämänä olen jälleen kerran lähtöpisteessä. Lupasin lähipiirin pienen hentoisen painostuksen alla yrittäväni. Minä ihan oikeasti haaveilen elämästä ilman tupakkaa. Elämästä, jossa pystyn odottamaan bussia ihan tuosta noin vain ilman ajatustakaan siitä kuinka tupakkaa poltellessa se aika vain kului sukkelammin. Hetkistä, jolloin seminaarityön ollessa jumissa solmut aukeavat ilman parvekkeella käyntiä. Se on ihan toisenlainen elämä se. Se se vasta olisikin jotakin.

Tänään poltin viimeiset tupakat klo 10 ja klo 12. Ja sitten vielä klo 16, koska en keksinyt tälle palstalle nimeä (eikä se vieläkään taida olla ihan sitä mitä haluan). Ei taida kuulostaa kovin vakuuttavalta aloitukselta? Ei se haittaa, koska itse tiedän yrittäväni. Ja jos epäonnistun, niin ei sekään haittaa. Aina voi aloittaa uudestaan. 

Kuva1 Kuva2