Viikko sitten, pyöriessämme Helsingin keskustassa Puolustusvoimain lippujuhlan päivän tapahtumissa, me onnekkaat satuimme näkemään hienon shown. Onnistuimme kulkemaan Elielin aukion läpi juuri oikeaan aikaan. Aukiolla vetivät taitavaa esitystään kaksi hymyilevää nuorta kundia, jalkapallojen kanssa temppuillen, yhdessä ja erikseen. Hyväntuulinen musiikki raikasi ja pallo meni milloin missäkin: pomppi ilmassa, pyöri jalan päällä, jalkojen välissä käsilläseisonnan aikana, ponnahti pään päälle ja sieltä niskaan, ja sieltä käteen, josta vieri salamannopeasti käsivarsia pitkin toiseen käteen.. saatte varmasti mielikuvasta kiinni? Välillä pallo karkasi käsistä, tai jaloista, mutta palautui äkkiä taitaviin käsiin ja show jatkui. Kundeilla oli asenne kohdillaan ja hyvä meno päällä. Meidän pikkupojat katselivat esitystä haavit auki ihastuksesta ja esikoinen kävi tiputtamassa muutaman kolikon esiintyjien maahan asettamaan laatikkoon. Väkeä oli kerääntynyt nuorten taitureiden ympärille paljon ja he saivat raikuvia aplodeja.

Esikoisemme ihastelemassa pallotaitureita.

Esiintymiskohdan ympärille muodostuneen yleisön läpäisi junaraiteilta päin tuleva vanha pariskunta. Vanha herra alkoi antaa palautettaan sekä esiintyjille että muulle yleisölle.

”Me ollaan matkustettu tänne 200 kilometriä”, meuhkasi hän kovaan ääneen,

”ME EI TARVITA MITÄÄN VIIHDETTÄ!”