Lauantai ennen Lissabonia

Istun yksin kotona ja purskuttelen viisaudenhampaiden poistosta jääneitä koloja skumpalla.

Viimeinen työpäivä on ohi ja laukutkin on pakattu. Ruoka on loppu, joten tyydyn vetämään suklaata (kiitos R-Collectionin ihanat näistäkin). En oikein tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Tuntuu jotenkin väärältä istua täällä homehtumassa viimeisenä iltana, viimeisenä lauantaina. Miksi en ole jossakin, tekemässä jotakin?

Oikeastaan tuntuu hyvältä olla tässä juuri nyt.

Olla yksin, kuunnella Ryan Adamsia, pyöriä ympyrää, tanssia ja tehdä mitä lystää. Kun irtaudun kaikista ulkoisista pakoista, niin tuntuu yleensäkin aina aika hyvältä olla minä. Maanantaina olen vieläkin minä, mutta Lissabonissa. Sekin tuntuu hyvältä. Tuntuu myös hyvältä muuttaa yhteen italialaisen neidon kanssa ja mennä kouluun harjoitteluun.

 

”Jännittääkö?”

Jännittää. En tiedä minkälainen kämppikseni on. En tiedä minkälainen harjoittelupaikkani on. En tiedä minkälainen Lissabon on. En tiedä kauanko rahani riittävät. Tiedän kutienkin, minkälainen minä olen ja kuinka suhtaudun asioihin. Eiköhän sillä pärjää hetken.

 

”Mitenkä sä uskallat lähtee?”

Niin. Onhan minulla täällä koti ja kotona joskus joku. Ihana perhe ja viisi pienempää sisarusta. Kiva työ ja mahtavat työkaverit. Koulutus ja opiskelupaikka. Sukulaiset, kaverit ja kuviot. Harrastuksia ja tärkeitä harrastuksia. Ehkä teen elämäni virheen ja menetän kaiken kun lähden. Mutta todennäköisesti en.

 

Kaikki muuttuu tai kaikki päättyy.

Riippumatta siitä jäänkö tänne vai lähdenkö. Joten heippa hei!