Menetyksiä ja odotuksia

”Tulitko sä nyt takasin?” 

Kävin tänään vanhassa työpaikassani. Menin sinne hieman sekavissa tuntemuksissa. Odotin vierailua kovasti ja minuakin odotettiin. Tai toiset odottivat, toiset eivät. Ilmapiiri oli erikoinen ja perinteinen päiväkotikaaos iski heti ovella vastaan. Kovimmin iskivät kuitenkin lasten sanat: ”Tulitko sä nyt takasin?”. ”Ei, minähän olen vasta lähdössä”, ajattelin. Ennen kuin edes ehdin sanoa mitään, toinen pallero kommentoi: ”Niin Henna, sä olitikin jo aika pitkään poissa.”

”Ei älkää”, teki mieleni huutaa. Mutta mitäs siinä voi tehdä – sitoa kengät jalkaan ja lähteä lähettämään kaarnalaivoja mereen.

12043833_10208113805071896_380568235_o_0.jpg

Melkein herkistyin siinä lähteviä laivoja katsellessani (huom. melkein).

Tilanteessa oli jotain niin outoa: siinä minä olin, vieraana omassa lapsiryhmässäni, tuttujen ihmisten kanssa. Taas yhdessä; käsi kädessä piirissä, parijonossa pelleilemässä. Minulla oli hauskaa, oli ihanaa! Oli mahtava nähdä työkavereita, vanhempia ja ennen kaikkea lapsia. Ne pitkät halaukset ja pienet kutitushetket eivät unohdu koskaan, eivät ole koskaan unohtuneetkaan. Tuntui vaan niin hyvältä, kun minuakaan ei ollut unohdettu. Työni ei ollutkaan mennyt hukkaan – olin vielä siellä, niissä mielissä, aivan kuten hekin olivat minun mielessäni. Olin vieläkin heille ”ope.”

12043931_10208113805391904_2094711328_o_0.jpg

”Henna älä mee! Mä tuun sit sun mukaan!”

Niin. Kuinka selitän, että en haluaisi lähteä. Mutta kun on pakko mennä. En voi jäädä tekemään työtä paikkaan, jossa en koe pystyväni tekemään koulutustani vastaavaa työtä. Minua ei koulutettu vaikenemaan, tekemään asioita samojen kaavojen mukaan ja toimimaan ilman perehdytystä tai tukea. Selvisin kuitenkin, koska tiimini oli vahva. Me vedettiin hyvin. Helvetin hyvin!

Toivon, että Lissabonissa harjoittelupaikkani toimii vaihtoehtoisella tavalla. Odotan korkeaa pedagogista tasoa, rohkeutta ja yhteisöllisyyttä. Toivon, että voin todistaa vaihtoehtoisen todellisuuden olemassaolon (kyllä, kevyet ovat tavoitteeni). En suostu hyväksymään, että näin ne asiat nyt vain ovat ja siinä se. Että tee vaan työtä äläkä valita, kyllä katsos toisissa paikoissa on vieläkin huonommin. Ei, aion näyttää, että vaihtoehtoja on. Parempaa on olemassa ja toivottavasti luvassa!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *