Portugalin pojat

Ajattelin kirjoittaa pedagogiikasta, kouluruoasta ja kasvatuskulttuurista, Mutta eilen illalla menin ensimmäistä kertaa ulos…

Olen jo tottunut jatkuvaan tuijotukseen kadulla ja julkisissa kulkuvälineissä. Portugalilaiset tuijottavat suoraan silmiin ja katsovat avoimesti päästä varpaisiin miltä näytän. Hieman hämmentävää, kun on kasvanut maassa jossa kukaan ei vahingossakaan katso sinua. Puhun siis nyt arjesta, työmatkoista ja lenkeistä, kauppareissuista.

Toinen merkittävä ero on koskettaminen.

Täällä on paljon ihmisiä ja yleensä olen aina jonkun tiellä. Sanojen lisäksi ihmiset koskettavat minua esim. olkapäähän kun menevät ohi tai kun he puhuvat minulle. Aluksi tuntui kuin olisin jatkuvasti puhuttelussa (Suomessa yleensä silloin otetaan äärikeinot käyttöön ja pidetään puhuteltavasta kiinni). Ratikassa joku on koko ajan hellästi työntämässä johonkin suuntaan, koska pelkkä ”sori” tai ”öhm” ei täällä pelaa. Jatkuvaa lääppimistä suoraan sanottuna!

Portugalilaiset ovat edellä mainittujen lisäksi kovia pussailemaan.

Kun tapaan uuden ihmisen, he pussaavat poskille ja minä takaisin. En tajunnut tätä aluksi. Luuli, että pusuttelu on tuttujen tapa tervehtiä toisiaan. Se onkin kaikkien tapa, myös ventovieraiden. En tietenkään ollut yhtään hämmentynyt tästäkään…

Bairro Alto

Eilen illalla en kerennyt edes ensimmäiseen baariin, kun joku tuli luokseni

I’m interested in you.” Tuosta vaan, suoraan päin naamaa. Koska olen avoin ja kohtelias suomalainen, niin vastasin topakasti: ”Well, what is so interesting about me then?” Ihan kamalaa, poika parka. Mutta ei, se vaan jatkoi ja jäi juttelemaan. Vaikutti oikein mukavalta ja minä ihan kamalalta.

Kaduilla oli niin paljon ihmisiä, että siellä mahtui tuskin kävelemään. Baarit olivat täynnä, joten tulimme aina ulos juomaan juomamme. Jos täällä katsoo ihmistä vähänkään liian pitkään, hän tulee luoksesi juttelemaan. Ei sillä, kaikki kyllä avoimesti tuijottavat toisiaan myös ilta-aikaan. Ja he tulevat luoksesi, vaikka et katsoisikaan. Punaistuin heti, jos joku tuli luokseni, otti olkapäästä kiinni ja sanoi: ”You’ve got so beautiful eyes!

En ollut ainut hämmentynyt ihminen eilen illalla.

Ihmetyksen aihetta riitti monelle, kun he näkivät 180 cm pitkän naisen ja siniset silmät. ”Look at you, you’re so tall!” Kiitos, en ollutkaan koskaan huomannu asiaa aikaisemmin. Tanssilattialla tunsin itseni sirkuseläimeksi. Minä ja Rebecca tanssimme, vähintään viisi miestä tuijottaa naama suuressa virneessä meitä, täysin avoimesti, lähes haltioituneesti. Hetken ajan mietin, että missä on rauhani, kupla jossa saan kävellä rauhassa ja sheikata ilman, että kukaan tuijottaa tai tulee kiehnäämään. Niin, voitte ehkä kuvitella kuinka lähellä täällä ihmiset tanssivat… Hetkittäin onnistuin kuitenkin päästämään irti vaivautumisestani enkä enää häiriintynyt kaikesta huomiosta. Täällä ei myöskään väkisin yritetä mitään, joten tiesin että huomio on ikään kuin harmitonta.

Yksi perjantai-ilta Lissabonissa, liikaa kohteliaisuuksia ja parikymmentä pusua. Paljon hämmennystä ja loppukesän lämpöä. Taidan tykätä tästä paikasta.

Autio aukio

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *