Kiitos, kaivattu yksinäisyys

Olen alkanut yhä enemmän hyväksymään kaipaavani omaa rauhaa ja yksinäisyyttä aina silloin tällöin. Usein pitkien, ihmisten ympäröimien päivien jälkeen kaikkein ihaninta on olla hetken rauhassa, ihan yksin. Olen aina viihtynyt todella hyvin yksin ja lapsuudessa usein valitsin yksin olemisen puolituttujen kanssa hengailun sijaan. Yksinoleminen antaa minulle energiaa ja usein saan parhaimmat ideani ja olen luovimmillani yksin. 

Minulla meni kauan tämän asian hyväksymiseen ja edelleenkin työstän asiaa mielessäni sopuisammaksi. Olen todella pitkään ajatellut että minun kuuluu haluta olla kavereiden kanssa enemmän ja käydä sosiaalisissa tapahtumissa koko ajan, jotenkin ollakseni ”normaali” tai hyväksyttävä ihminen. Kerran menin näin ajatellen pub quizziin, joka on todella brittiläinen ajanviete ystävien tai tuntemattomienkin kanssa. Eksyin matkalla, ja saavuin paikalle jo valmiiksi vähän epävarmanana ja tympääntyneenä. Muistan illasta vain sen, kuinka epämukavaksi tunsin itseni ja kuinka väkinäiseltä siellä oleminen tuntui. 

Kaikkein parhaiten viihdyn ystävien, poikaystävän, perheen ja työtiimini kanssa. Näiden ihmisten seurassa voin olla vapaasti oma itseni, hullutella ja ottaa rennosti. Nämä ihmiset eivät tuomitse, pidä minua outona tai yritä muuttaa minua toisenlaiseksi kuin olen. Ja näiden ihmisten kanssa nauran vedet silmissä ja opin aina jotain uutta.

Jos jotain olen näistä kasvun tuskista saanut, on oivallus kuinka täytyy hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja tehdä juuri sitä ja sillä tavalla kun tuntuu hyvältä. 

Nytkin olen yksin makuuhuoneessa, olohuoneesta kantautuu musiikki, istuin siellä vielä hetki sitten mutta tuntui että kaipaan juuri nyt omaa tilaa ja rauhaa. Ulkona laulavat linnut, lakanat tuntuvat pehmeiltä ja mielessä siintää jo lounas ja päivän tuomat touhut.

Tämän pienen hetken antama voima kantaa pitkälle. Sitten jaksaa taas olla lähellä, antaa pusuja, hupsutella ja olla myös hyvää seuraa ihan omana itsenä. 

Kiitos, kaivattu yksinäisyys. Olet hyvä.