Olen alkanut yhä enemmän hyväksymään kaipaavani omaa rauhaa ja yksinäisyyttä aina silloin tällöin. Usein pitkien, ihmisten ympäröimien päivien jälkeen kaikkein ihaninta on olla hetken rauhassa, ihan yksin. Olen aina viihtynyt todella hyvin yksin ja lapsuudessa usein valitsin yksin olemisen puolituttujen kanssa hengailun sijaan. Yksinoleminen antaa minulle energiaa ja usein saan parhaimmat ideani ja olen luovimmillani yksin. 

Minulla meni kauan tämän asian hyväksymiseen ja edelleenkin työstän asiaa mielessäni sopuisammaksi. Olen todella pitkään ajatellut että minun kuuluu haluta olla kavereiden kanssa enemmän ja käydä sosiaalisissa tapahtumissa koko ajan, jotenkin ollakseni ”normaali” tai hyväksyttävä ihminen. Kerran menin näin ajatellen pub quizziin, joka on todella brittiläinen ajanviete ystävien tai tuntemattomienkin kanssa. Eksyin matkalla, ja saavuin paikalle jo valmiiksi vähän epävarmanana ja tympääntyneenä. Muistan illasta vain sen, kuinka epämukavaksi tunsin itseni ja kuinka väkinäiseltä siellä oleminen tuntui. 

Kaikkein parhaiten viihdyn ystävien, poikaystävän, perheen ja työtiimini kanssa. Näiden ihmisten seurassa voin olla vapaasti oma itseni, hullutella ja ottaa rennosti. Nämä ihmiset eivät tuomitse, pidä minua outona tai yritä muuttaa minua toisenlaiseksi kuin olen. Ja näiden ihmisten kanssa nauran vedet silmissä ja opin aina jotain uutta.

Jos jotain olen näistä kasvun tuskista saanut, on oivallus kuinka täytyy hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja tehdä juuri sitä ja sillä tavalla kun tuntuu hyvältä. 

Nytkin olen yksin makuuhuoneessa, olohuoneesta kantautuu musiikki, istuin siellä vielä hetki sitten mutta tuntui että kaipaan juuri nyt omaa tilaa ja rauhaa. Ulkona laulavat linnut, lakanat tuntuvat pehmeiltä ja mielessä siintää jo lounas ja päivän tuomat touhut.

Tämän pienen hetken antama voima kantaa pitkälle. Sitten jaksaa taas olla lähellä, antaa pusuja, hupsutella ja olla myös hyvää seuraa ihan omana itsenä. 

Kiitos, kaivattu yksinäisyys. Olet hyvä.

Eilen illalla pitkän viikon jälkeen mieli oli sumea ja tympäytynyt kun istuksin Starbucksissa ja yritin herätä flat whiten voimalla. Kaikki tympi, ärsytti ja päivän aikana oli tapahtunut kaikkia pieniä ärsyttäviä asioita. Laitoin kuulokkeet korviin, soitin kaikki lempibiisini Elle Gouldingilta ja hiljalleen alkoi mieli kääntyä parempaan. Sain virtaa energisistä musiikkivideoista ja biiseistä, ja lopulta kun tapasin ystäväni ja istuimme tunnelmaltaan ihanaan ja niin ranskalaiseen shamppanjaa, juustoja ja chacuterieita tarjoilevaan Champange + Fromageen, alkoi päivä kääntyä parempaan.

Olisin halunnut ikuistaa ne hetket, kun ystäväni kanssa nauroimme, meidän molempien sisällä kipinöi innostus tulevasta New Yorkin reissusta, olimme sattumalta haaveilleet ihan samoista kengistä reissua varten (sielunsiskouden varma merkki) ja molemmista juuri tämä paikka oli paras viettää väsynyt ja sateinen perjantai.

Olisin halunnut ikuistaa sen kauniin ympäristön, tunnelmalliset valot, taustalla soivan rytmikkään New York-tunnelmaisen jazzin, ne taivaalliset juustot, ne suloiset puiset tarjoilulaudat joilla meidän ateriat tarjoiltiin, sen suloisen ranskalaisen tarjoilijan joka ujosti kyseli ystävältäni oliko viinivalinta sopiva ja sen kokin, joka sulavasti leikkeli makkaroita ja näytti peukkua kun kehuin juustovalintoja. 

Olisin halunnut myös ikuistaa ne sateiset kadut kun kävelin bussipysäkille hyvästeltyäni ystäväni, ja sen tunteen kun astuin kotiin jossa oli valot ja jossa kanssa-asukkini puuhaili ja jossa tuoksui paahtoleipä. Se sai minut hymyilemään, ja nukahdin niin väsyneenä että en edes muista matkaa sohvalta sänkyyn.

p.s. Alla se ainoa asia jonka ikuistin, taivaallinen (illan toinen) flat white kello kymmenen illalla.