Kun ala-asteella sain pitkän päänsäryn kanssa tuskailun jälkeen tuomion heikosta näkökyvystä ja välttämättömästä lasien tarpeesta, oli tämä uutinen ehkä kamalinta mitä 12-vuotias voi kuulla. Olin vuotta aiemmin todistanut parhaan ystäväni lasiensaantia ja uhonnut koulun pihalla ensimmäisenä lasienpitopäivänä että minä kyllä pidän huolen ettei ystävääni miksikään rillipääksi sitten kutsuta. Tuo olisi ehkä kamalin sana minkä voisi kuulla kun on 12-vuotias ja juuri saanut nenälleen jotain ylimääräistä ja vierasta.

Nyt kun lasit ovat olleet osa naamataulua jo 10+ vuoden ajan, on niihin yllättäen tottunut. Nyt jo uskallan käyttää sanaa rillipää. Pitkään olin pitämättä niitä ja vielä yläasteellakin sinnikkäästi siristelin kemiankaavoja ja historiallisia päivämääriä muistiinpanoihini joskus jopa hiukan arvaillen. Hullun hommaa sanon minä! Lasit sopivat mielestäni monelle ja tuovat uutta ulottuvuutta ja särmää. Pitkään taistelin piilolinssien kanssa mutta lopulta silmät eivät enää tykänneet niistä ja nyt täytyi vain sitten myöntyä silmien ehdoille.

(huomaa upea selfiekameran heijastus, heh)

Sain sattumoisin vastikään uudet lasit, ja on se hassua miten omalta tuntuvat ja omannäköiset lasit voivatkaan tehdä iloiseksi. Hämmästyn edelleen peilikuvaani katsoessa että oho, tuo olen minä kun edelleen kuvittelen jotenkin itseni vanhoilla laseilla. Tällä kertaa olin myös käytännöllisen järkevä, ja hommasin samalla kaikkien jo pitkään toitottamat ja minulle ensimmäiset aurinkolasit voimakkuuksilla. Ja voi että siitähän uusi maailma aukesi! Ja lisäksi ne on juuri eikä melkein minunlaiset. Kesäaurinkoa siis odotellessa!