Kun heräsin horroksesta
Tämä on ensimmäinen blogipostaukseni ja menen kerralla syvään päähän. Käsittelen tässä postauksessa mielenterveys- ja syömishäiriötä sekä itsetuhoisia ajatuksia omasta näkökulmastani. Olen tapani mukaisesti suora, joten jos et halua lukea yllämainituista aiheista ja henkilökohtaisista kokemuksista niiden parissa, en suosittele lukemaan tästä eteenpäin.
.
.
.
Se tapahtui tämän vuoden maaliskuussa. Istuin vessanpöntöllä pää sumussa. Hetken päästä mieheni huutaa oven takana hermonsa menettäneenä: ”Yritätkö sä oikeasti tappaa ittes syömällä?” Sillä sekunnilla heräsin jostain ikiunesta. Koin elämäni suurimman ahaa-elämyksen. Se oli totta: minä tosiaan yritin tappaa itseäni syömällä – tajuamattani.
Aloin laskea. Olin lihonut 11 vuoden aikana yhteensä 40 kiloa, mikä on paljon 169 senttiseen varteen. Pohjustukseksi kerron, että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Usein mielialojen vaihteluita lääkitään omakätisesti alkoholilla, huumeilla, lääkkeillä tai näiden sekoituksella. Minä lääkitsin vaihteluita ahmimalla herkkuja ja ruokaa. Olin saanut elämääni kaksi näkymätöntä toveria yhden hinnalla: kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja ahmintahäiriön. Virallista diagnoosia otsaani ei ole toistaiseksi ahmintaäiriöstä painettu, mutta muuta järkeenkäypään selitystä en ole löytänyt.
Totta kai olin huomannut jo aiemmin, että minulla on ongelmia syömisen kanssa. Vain muutama vuosi takaperin olin niin tunnoton, että vetämällä kerta istumalta naamaan 1,5 litraa Pepsi Maxia, 500 gramman pussin sipsejä, 500 gramman suklaalevyn ja kolmiovoileivän tunsin edes hetkellisesti oloni hyväksi. Oli toki muitakin keinoja, mutta ne olivat laskettavissa ehkä kolmella sormella. Tällainen yhdistelmä saattoi tarttua kaupan hyllyltä mukaan useamminkin kuin kerran viikossa. Opin hyvin nopeasti, mitkä tuotteet minun kannattaa ostaa, jotta saisin kaiken mahdollisimman halvalla.
Toisaalta onneksi olen lihonut pikkuhiljaa, joten läski on ehtinyt etsiä itselleen paikan myös muualta kuin keskivartalolta. Korkeimmillani painoin 118 kiloa, mikä on tajutonta. Painoin (ja painan edelleen) enemmän kuin isäni. Silti ihmiset sanoivat painoni kuullessaan: ”Etkä paina! En usko.” Olen hakenut vaa’an useammin kuin kerran vieraideni nenän eteen ja noussut seisomaan sille: ”Joko uskot?” Kun ihmiset sanoivat noin, sitä oman päänsä sisällä ajatteli, ettei ole vielä mitään hätää – kaikki on ok. Totta kai minulle oli vienosti ja ei-niin-vienosti huomautettu perheeni puolesta painonnoususta, mikä on täysin ymmärrettävää. Oikealla ja vasemmalla vaanivat diabetes, korkea kolestroli, verenpainetauti ja muut mukavat toverit.
Miten tähän tilanteeseen sitten päädyttiin? Sanoisin, että helposti. Virallisen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin ja oikean lääkityksen sain lokakuussa 2014. Koska sairastuin hyvin nuorena, kaksisuuntaisen diagnoosia ei uskallettu hakata kiveen heti. Olin 15-vuotias, kun sairastuin, ja diagnoosin sain 24-vuotiaana. Totta kai kaksisuuntainen kulki papereissa koodina alusta saakka, koska minut oli saatava hoitoon. Esimerkiksi lukion toisesta luokasta en muista paljoa mitään: minulla oli niin paha hypomania. Ruoka ja herkut olivat itselle luontevin tapa yrittää lääkitä mielialojen vaihtelua. Toki tähän soppaan kannattaa lisätä vielä työnarkomania ja suorituskeskeisyys, niin pohjaan palaminen on taattu.
Vaikka olisi toimiva lääkitys, niin pinttyneitä tapoja on vaikeaa rikkoa. Olen viimeisen kahden vuoden aikana onnistunut vähentämään ahmimista hyvin, kun vihdoin jotkin rattaat yläkerrassa nytkähtivät liikkeelle. Vaikka ahmiminen vähentyi, ahmin silti, kun olin ahdistunut tai stressaantunut. Etsin ruoasta ensimmäisenä helpotusta. En selkeästi ollut vielä löytänyt ahmimisen syvintä syytä. Yhdeksän kuukautta sitten se löytyi. On pakko myöntää, että itsemurha on käynyt mielessä aiemmin useastikin ja mikä pelottavinta, olisin pystynyt tekemään sen niin, ettei muutamaan päivään kukaan olisi edes huomannut poissaoloani. Luonteeni vain ei ole koskaan antanut periksi eikä siinä, että olisin alkanut käyttämään mielialojen vaihtelun lääkintään yllämainittua tuhococktailia. Olin kuitenkin ajatellut itsemurhaa niin paljon tai intensiivisesti, että ajatus sen toteuttamiseta oli pesiytynyt syvälle mielensopukoihin.
Rankinta oli tajuta inhoavansa itseään niin paljon, että yrittää tajuamattaan hitaasti tappaa itsensä. Tämän jälkeen alkoi sitten useampi lamppu syttyä ja niistä luvassa lisää myöhemmin. Tällä hetkellä on vain voittajafiilis siitä, että herääminen tapahtui ja olen vielä täällä ilman haastavia perussairauksia. Lainaan ensimmäistä psykiatriani, joka siihen astisen elämäntarinani kuunneltuaan, totesi: ”On sulla rautaiset hermot. Kovin moni muu olisi jo puskemassa heinää jossain.” Niistä hermoista voin vain kiittää isääni.
Voit lukea lisää kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä Suomen Mielenterveysseuran sivuilta.
Ahmintahäiriöstä taas voit lukea lisää Terveyskirjaston sivuilta.