Ihan kuin ei mitään

Se riita, josta viime postauksessa kirjoitin, on vieläkin vähän käsittelemättä. Ja minua ahdistaa.

Tuntuu, että kaikki pienet yksityiskohdat jotenkin kasautuvat möykyksi. Ihan vaan siksi, että meillä ei oikein ole ollut aikaa puhua kunnolla. Minä voisin kyllä käsitellä asioita Whatsapp-viestienkin välityksellä, mutta mies ei. Ja sitä keskustelutuokiota odotellessa hän on ihan kuin ei mitään.

Eilen taas saatiin pieni kina aikaiseksi. Minä pyysin anteeksi, että taisin pahoittaa miehen mielen ja hän ei vastannut siihen(kään) mitään. Sen sijaan hän jutteli ihan niitä näitä päiväohjelmastaan! Ihan kuin ei mitään. Vai oliko se juuri se vastaus?

Minä en käsittele asioita niin. En osaa. Minulle on tärkeää kuulla se ei se mitään muru.

Menin sitten kuitenkin katsomaan miehen treenejä illalla ja siitä vielä miehen luo yöksi. Jotenkin oli vähän outo olo koko ajan, tosin aamulla jo parempi. Okei, miehellä oli ollut superkiire koko päivän (en ymmärrä, miten hän edes selviää pienen tyttärensä kanssa kaksin.)  

Viikko sitten mies kiitteli sitä, että osaan suhtautua asioihin järkevästi. Ja sitä, etten luo painetta meidän suhteeseen. Ja sepä se ongelma onkin: minä nimenomaan haluaisin luoda painetta meidän suhteeseen. Minä nimenomaan haluan välillä käyttäytyä täysin irrationaalisesti ja tunteiden vallassa, enkä koko ajan vaan ymmärtää miehen kiireistä aikataulua. Mies ei ole vieläkään sanonut, että seurustellaan. Tästä piti joskus puhua, ei olla ehditty (mies haluaa käydä nämä keskustelut kynttilänvalossa poreammeessa tai romanttisella iltakävelyllä tähtitaivaan alla). Silti hän suunnittelee meille ohjelmaa keväälle (pöllöretki!) ja kesälle (viikon venereissu saaristossa!) Ehkä mies on sellainen unelmoija, ja lopulta ei olekaan tärkeää, että hän tekee ne asiat juuri minun kanssani? Siltä minusta tuntuu. Että minulla ei oikein ole asemaa hänen elämässään (pitäisikö olla??)

Viime aikoina olen viettänyt hänen luonaan öitä vierashuoneessa, koska tytär ei vielä suostu omaan sänkyyn. Okei, on kivaa viettää aikaa hänen tyttärensä kanssa (ehkä se on merkki jostain vakavammasta, vai?), mutta toisaalta haluaisin välillä olla miehen kanssa kaksin, jutella ja tutustua rauhassa, aikuisina. Se tunti, pari mitä meillä on aikaa tyttären ja meidän nukkumaanmenon välillä on liian vähän. :/

Välillä tuntuu, että meillä on tosi suuria ongelmia kommunikaatiossa. Eikä kumpikaan oikein uskalla sanoa suoraan mitä ajattelee (minä en ainakaan). Eikä sellaisia hetkiä oikein olekaan.

Mutta on tuo mies kyllä… Huh huh. Sen kanssa voisin viettää loppuelämäni.

P.S. Mies on vaihtanut tiuhaan vierashuoneen sängyn lakanoita, vaikka tietääkseni minä olen ainoa joka niissä nukkuu. Tai, niin olen luullut.