Miten ollaan rakastumatta

Kesäkolli lähetti yksi päivä viestin, jossa hän vitsaili naimisiinmenolla (ja on siitä vitsailtu pari kertaa aiemminkin).

Yhtäkkiä päässäni alkoi seilata kysymyksiä ristiin rastiin:

Eikö se halua ikinä naimisiin? Haluanko minä naimisiin? Haluanko naimisiin juuri hänen kanssaan? Pitääkö minun selvittää tämä asia heti ja lopettaa tapailu? Luoja paratkoon, haluaako se LAPSIA? Mitä jos se ei halua enää lapsia? Haluanko minä lapsia? Haluanko lapsia HÄNEN kanssaan? Haluanko edes seurustella hänen kanssaan? Pidänkö edes hänestä?

Etc. etc.

Eli toisin sanoen kaikki ne kysymykset ja ajatukset, jotka olin tietoisesti työntänyt pois parin kuukauden ajan, koska halusin vain nauttia tilanteesta sellaisena kuin se oli, syöksyivät mieleeni yhtä aikaa.

Viime yönä Kesäkolli viestitteli humalassa nättejä juttuja. Känniviestit nyt on känniviestejä, eikä niille kannata antaa suurta painoarvoa. Mutta minua kouraisi jostain vatsanpohjasta tai sydämen kohdalta ja kovaa.

Taidan olla rakastumassa. Ja se ei ole hyvä juttu ollenkaan. Rakastumisen myötä elämään tulee myös riski siitä, että sattuu. Että tulee satutetuksi. Että toinen rikkoo luottamuksen. Enkä totta vieköön ole vielä valmis tulemaan satutetuksi uudelleen, en näin pian.

 

Lisäys 1: Sovittiin Kesäkollin kanssa, että ei puhuta naimisiinmenosta (tai lasten hankkimisesta tai mistään sellaisesta) edes vitsillä.

Lisäys 2: Kerroin Kesäkollille eilen omissa krapulamasisteluissani tuosta rakastumisenpelosta ja siitä, etten ole valmis ottamaan riskiä. Hän vastasi miehiseen tyyliinsä: Ei otella mitään riskejä. Otetaan iisisti. :)