Viimeisen puolen vuoden aikana olen ollut yksinäisempi kuin koskaan. Olen käynyt pohjalla ja antanut itselleni luvan olla yksinäinen. Parisuhteessa yksinäisyys oli kammottavaa: olihan se merkki onnettomuudesta. Siitä, että kaikki ei ollut hyvin. Ja ensiapua oli helppo hakea siitä toisesta.

Nyt sinkkuna yksinolo on erilaista. On ollut perjantai-iltoja, kun ei ole rahaa lähteä baariin, ja jos sinne menee, niin yksinäistä on sielläkin – kaikki seurustelevat kaverithan on kotona puolison kainalossa. Noina iltoina olen istunut sohvalla, ahtanut itseni täyteen sipsejä ja pepsimaxia ja katsellut hömppäleffoja. Olen lähtenyt töistä päästyäni juoksulenkille vain siksi, että olisin lopulta niin väsynyt ja puhki, etten osaisi kaivata muuta kuin tyynyä ja peittoa. Olen tehnyt lukemattomia kävelyretkiä jokirannassa katsellen maisemia, veneitä, laivoja, ihmisiä, kukkia, autoja, rakennuksia ja antanut itselleni luvan jopa itkeä julkisesti, jos siltä on tuntunut. Olen käynyt elokuvissa ja onnistunut pariksi tunniksi unohtamaan, että kotona ei ole ketään odottamassa.

Ja luoja, miten välillä on sattunut sieluun. Ja miten elossa olenkaan ollut!

Ja koko ajan, KOKO AJAN olen hokenut itselleni, että tämä menee ohi. Että huominen on ihan kulman takana ja se voi tuoda tullessaan vaikka mitä! Ja että en minä kuole tähänkään. Minä olen olemassa, vaikka juuri nyt kaikki tuntuukin vähän vaikealta.

Hiljalleen kuukausien kuluessa olen huomannut alkaneeni nousta sieltä yksinäisyyden mustasta aukosta vähän kerrallaan ylöspäin. Olen huomannut, että selviän yksin. Olen huomannut, että nautin omasta seurastani. Olen huomannut, että juu, yksinäinen perjantai-ilta voi olla välillä vähän tylsä, mutta ehkä lauantai on sitä parempi. Että yksin leffassa käyminen ei ole säälittävää – niin voi tehdä, jos siltä tuntuu. Että juttuseuraa kyllä löytää, jos jaksaa välillä vaikka hymyillä.

Olen alkanut jopa nauttia siivoamisesta, jonka teen nykyään itseni takia, en jotain toista ihmistä varten (ihan totta: yksi päivä havahduin elämän ihanuuteen viedessäni jätepaperikasaa keräykseen. Mietin, miten helvetin upeaa on käyttää lauantai siivoten ihan vain itselleni, eikä siksi, että haluan miellyttää jotain miestä).

Olen huomannut, etten tarvitsekaan ketään. Että vastoin kaikkia odotuksiani elämäni ei sitten päättynytkään, kun exä lähti kävelemään. ETTÄ MINÄ SELVISIN.

Olen huomannut, että hei. Mähän olen ihan mukava tyyppi. Kesäkollin kanssa en ole skitsoillut tai mustasukkaillut tai kytännyt tai vakoillut. Koska Kesäkolli ei tee minua onnelliseksi. Minä itse teen. Ja minä pidän siitä, että Kesäkollin kanssa olen onnistunut säilyttämään hyvät ajatukset itsestäni.

Tämän alla olevan lauseen luin eroni jälkimaingeissa puoli vuotta sitten jostain. Edelleen pidän sen tallessa puhelimessani  ja palaan siihen, kun epäilen että riitänkö sittenkään. (Olen myös lähettänyt tämän exälle, joka ei ole päässyt elämässään eteenpäin eron jälkeen, vaikka eropäätös oli hänen):

Sinun ei tarvitse täyttää tyhjyyttä pakonomaisesti, vain jotta elämässäsi olisi jotain tai että sinä olisit jotain. Voit olla ihan itse, ilman mitään. Uusi kyllä löytää luoksesi ajallaan.