Oho. Ruisrock-viikonlopun tuoksinassa tuli riipaistua aika tukeva humala. Sen innoittamana kerroin Naapurinpojalle, että olen rakastunut häneen.

Hänen reaktionsa oli aika tarkkaan sellainen kuin pelkäsinkin. Ei, vieläkään hän ei sanonut suoraan, ettei meidän välillä tule ikinä olemaan mitään ja että hän ei vain tunne minua kohtaan mitään sellaista. Mutta eipä tarvinnutkaan.

Sen sijaan hän sanoi, että jatkossa on ”helvetin vaikeaa” kohdata minut ystävänä. Hän sanoi, että on jotenkin minulta epärehellistä puolen vuoden jälkeen pommittaa moinen hänen kasvoilleen. Hän sanoi, että minun tunnustukseni vie nyt pohjan kaikelta. Että mitkä minun motiivini ovat aiemmin olleet, ”saada mut sun puolelle?”

Hölmö mies.

Ja minä yritin selittää, että minun motiivini on puhtaasti se, että nautin hänen seurastaan. Ja ettei rakkaus toimi niin, että yritetään jotenkin lahjoa toista ja ostaa toisen tunteet itselleen. Että se vasta olisikin epärehellistä, enkä usko että sellainen edes toimii oikeasti. Ja että jos en riitä näin, niin mitä vaihtoehtoja minulla muka on. Ja että minun pitää vain hyväksyä se, ettei hänellä ole minua kohtaan tunteita.

Sovittiin, että nähdään vielä viikon päästä ja jutellaan kasvotusten.

Silloin ajattelin sanoa, että minä rakastan sinua niin, että jos olet onnellisempi jonkun toisen kanssa, niin mene.

Tiedätkö, mitä sanoisin, jos uskaltaisin puhua näistä asioista kasvotusten?

Sanoisin, että huonokin päivä paranee, kun nähdään tai saan sulta viestin.

Että sun kanssa lämmin ja turvallinen olo.

Että ajattelen sua nykyään koko ajan, valveilla ja unessa.

Että kun kävellään yhdessä jokirannassa, tekisi mieli ottaa kädestä kiinni.

Että et tiedäkään kuinka usein olen halunnut painaa kasvoni sun kaulalle.

Että haluaisin sun koskettavan, koska se saa mun ihoni kipinöimään.

Että vatsa kääntyy ylösalaisin kun ajattelen sua jonkun toisen kanssa.

Että rakastan sitä, miten saat mut nauramaan joka päivä.

Että rakastan sun uteliaisuutta, huumorintajua, analyyttisyyttä, empaattisuutta, hölmöä naurua, hymyä, parransänkeä, hiuksia, elämänasennetta.

Sanoisin, etten tiennyt sun kaltaisia ihmisiä olevan olemassa, ja olen onnellinen että tavattiin.

Ja sanoisin, että menen joka päivä vähän enemmän rikki, koska sä et halua enempää.

Ja vaikka sun kanssa joka ainut hetki on niin upea, etten millään haluaisi luopua, niin silti tämä, mitä meidän välillä ikinä onkaan, ei vaan riitä mulle.

Koska taidan ihan vähän rakastaa sua.

Ja että siksi mä en voi nähdä sua enää.

Sanoisin hyvästi.

////

Edit: Tämä ”runo” muuttaa muotoaan jatkuvasti. Ehkä joskus lähetän sen eteenpäin hänelle, jota varten se on kirjoitettu. Vielä en halua sanoa hyvästi.