Tapaus P

Aloitan kysymyksellä: sanotaan, että jos mies on kiinnostunut, hän kyllä järjestää aikaa naiselle. Mutta voiko olla, että mies on kiinnostunut ja kyllä haluaisi tavata, mutta ei vain yksinkertaiseti ehdi?

***

Tapasin P:n Tinderissä miltei heti, kun exän kanssa oli laitettu lusikat jakoon. Viestittelystä tuli jokapäiväistä ja erittäin kiihkeää. Tavattiin. Ja sitten se tapahtui: minä rakastuin.

Vietimme öitä yhdessä silloin kun suinkin ehdittiin. Hän on eronnut kahden pienen lapsen isä, joten ymmärrettävästi yhteisen ajan järjestäminen on ollut vaikeaa. ”Suhteemme” on ollut jonkinlaista tapailua. Selvää on, että meillä on todella hauskaa yhdessä. Tunteitakin on, minulla enemmän kuin hänellä.

On vaikea kuvata sitä, mitä tunnen P:tä kohtaan. Hän tuntuu kaikin puolin täydelliseltä. Olen täysin hullaantunut kaikesta hänessä. On hyvin pelottavaa olla tässä tilanteessa taas, näin pian eron jälkeen. Ovatko tunteeni aitoja? Olenko valmis yhtään minkäänlaiseen suhteeseen? Pelkään pettyväni ja tulevani petetyksi.

P:n piti tulla luokseni eilen. Perjantaina hän ilmoitti, ettei pääsekään. Petyin, suutuin. Odotin niin kovasti hänen tapaamistaan. Sitä naurua, mutta ennen kaikkea kosketusta. Sitä kaipaan niin etten kestä! Eikä se ole mitään yleistä läheisyydenkaipuuta – P koskettaa minua niin, että olen hilkulla pillahtaa itkuun joka kerta siitä hyvänolontunteesta ja värähtelystä. P kertoi samalla pohtineensa asioita ja tulleensa siihen tulokseen, ettei tätä asiaa ehkä kannata jatkaa. Ettei hän pysty järjestämään elämäänsä tällä hetkellä niin, että ehtisimme nähdä. Että minun tapaamisestani tuntuu tulleen yksi stressitekijä lisää, velvollisuus, joka pitää mahduttaa muutenkin kiireiseen viikko-ohjelmaan. Että hän ei halua enää tapailla.

Hämmennyin. Ja menin vähän paniikkiinkin. Myöhemmin olin vihainen itselleni siitä, että olen jälleen onnistunut kiinnittämään itseni johonkin mieheen niin, että hänen perääntymisensä ja epäröintinsä aiheuttaa sitä samaa paniikkia kuin exän kanssa: ahdistusta, oksetusta, pakokauhua. Sitä, kun päässä on vain yksi ajatus: ei ei ei ei, tämä ei voi tapahtua, en voi menettää tuota ihmistä!

Ymmärrän hänen kiireensä ja stressinsä. Siitä on puhuttu usein. Minulla ei ole lapsia enkä ole ihan ymmärtänyt, miten sekaista hänen elämänsä on. Ja sisäistänyt sitä faktaa, että jos hänellä on viikossa kaksi lapsetonta päivää, hän haluaa ehkä tehdä asioita yksin, ottaa aikaa itselleen, ei automaattisesti nähdä minua. Ymmärrän, että olen ollut painostava ja kärttänyt aina seuraavaa tapaamista. Ymmärrän myös, että lapset menevät aina kaiken edelle. Että jos elämä tuntuu vaikealta, on ihan hyvä ottaa aikalisä tapailussa, jotta lapset eivät kärsi.

Hän on minulle kuin huumetta. Haluan hengittää häntä joka ilta. Hänen lähellään on niin hyvä olo, että siitä tulee melkein paha olo. Olen ok sen asian kanssa, ettei hän tunne yhtä vahvasti. Että hänen elämässään on tällä hetkellä muita prioriteetteja. Nyt kuitenkin mietin, että olenko idiootti jos vain odotan. Olenko typerä tyttö, joka naiivista uskoo johonkin kuvitelmiin, joka on vain jäänyt vangiksi rakastumisen tunteeseen? Järkeni sanoo jälleen, että mies joka ei tosissaan halua tavata ei ole kaiken tämän arvoinen. Mutta sydän sanoo että on. On on on on. Tuntuu, että minulle riittää vain tieto siitä, että kyllä hän kuitenkin haluaisi, mutta…

P on kaikkea mitä haluan. Tunnen välillämme todella vahvaa kemiaa, enkä jotenkin vain suostu uskomaan, että se on kaikki omaa kuvitelmaani. Jos kahdella ihmisellä synkkaa niin hyvin, eikö se silloin tarkoita jotain? Miten kukaan voi pyyhkiä sen pois elämästään? Päästää irti, unohtaa, mennä eteenpäin.

Sovittiin, että soitellaan ensi viikon lopulla. Minä en aio soittaa. Annan hänen ikävöidä minua. Annan hänelle aikaa ajatella. Minä jaksan odottaa.

 

Sillä sinä olet
kaiken odottamisen arvoinen.