Kolme päivää Berlinissä, osa kaksi
Toinen päivä valkeni tukisti nukutun yön jälkeen hikisenä. Täydellinen päivä suunnata rannalle; tiesittekös että sellaisia Berliinin jokien varresta tosiaan löytyy – minä en tiennyt ennen reissua. Mutta eipä taida ollakaan sellaista kaupunkia tai maankolkkaa, josta tämä parivaljakko ei löytäisi auringonottopaikkaa.
Ennen kuin mennnään asioiden edelle, haluaisin antaa brunssisuosituksen. En tiedä, kuinka suosittuja tällaiset syödään niin paljon että maha räjähtää -brunssit ovat muualla maailmassa, mutta rakastan niitä Suomessa. Koska aamupalaa piti saada ja kello oli pitkälle venyneiden unien takia paljon, pikaisella Googlettamisella löytyi Morgonland-niminen kahvila muutaman metropysäkin päästä. The Guardian oli valinnut paikan Berliinin aamupalojen top 10:een joten odotukset olivat korkealla. Eivätkä muuten tulleet alas, ihan mahtava paikka! Palvelu oli ystävällistä, ruoka hyvää ja sitä oli riittävästi. Ei mikään luksusbrunssi, mutta kaiken minkä lautaselle otin, söin.
Brunssilta siirryttiin mahat pinkeinä kaverin kaverilta suositukset saaneelle ”rannalle”. Eli mentiin hoopoilemaan väärälle metroasemalle, jonka info-tiskillä saatiin perinteistä saksalaista ”I don’t know” -palvelua englanninkieliseen kysymykseen. Turhautuneena kuumuuteen päätettiin ottaa riskeistä suurin: kokeilla onnea seuraavalla pysäkillä, ja toisella metroasemalla etsintä tuotti kuin tuottikin tuloksen. Kyseessä ei loppupeleissä ollutkaan ranta, vaan uimastadion. Sisäänpääsy opiskelijalta 3,5e (kassapoitsu hyväksyi suomalaisen opiskelijakortin, vaikka sen nähtyään päästikin epäilevän ”yeaaahh…..”-äännähdyksen), rautaportista sisään ja Kreuzbergin keidas oli löytynyt. Kylmä uima-allas tuntui ihanalta auringon paahtamaa ihoa vasten. Paikanpäältä sai myös ruokaa ja juomaa, huikee paikka, myönnän. Eikä ollut edes kovin täyteen ahdettu siitäkään huolimatta, että oli tosiaan sunnuntai ja lämpöä lähemmäs plus 30. Tälle peukku!
Grillauksen jälkeen suihkun kautta burgereille – tietysti. Jos ei ole reissua ilman rantaa, niin ei ole myöskään reissua ilman burgeria. Tällä kertaa suuntana oli kuuluista Burgermeister. Hampurilainen oli maukas ja sellaisenaan riittävä päivällinen – raneja ei tähän hätään tarvittu lainkaan. Maisterin tarjoamasta burgerielämyksestä huolimatta burgerilistani kärjessä kiikkuu kuitenkin yhä Barcelonan Kiosko, joka kiilaa kärkeen kastikkeensa avulla. Kastike on nääs burgerin tärkein osuus. Ja ehkä pihvi myös. Ei saa olla liian tiivis.
Burgereilta päästyämme päätimme kokeilla uudestaan edellisillan puoli tiehen jäänyttä clubeilua. Saksassa clubille ei kuulemma välttämättä pääse, jos ei osaa vastata saksaksi portsarin esittämään kysymykseen. Halpoja mojitoja nautiskellessamme (miksi meksikolaisissa ravintoloissa on aina halvat mojitot?) yritin epätoivoisesti opetella kertomaan ikäni ja mihin clubille olenkaan tulossa. Opin helposti kieliä, mutta vain kun näen sanat paperilla. Ääneenlausutut lekseemit eivät jää mieleeni, eivät sitten millään. Mikähän siinäkin on? Olen kyllä aina ollut sitä tyyppiä, joka oppii kirjoittamalla ja lukemalla, myös käsillä tekemällä. Anna ku mie ite on monesti toimivin tapa oppia mitä tahansa uutta, mutta vaikka kuinka yritin sujuvalla saksankielellä kertoa olevani kakskytäneljä ja olevani tulossa clubille X, unohdin fraasit samantien ne ulos suusta päästettyäni. En ehkä sitten vain ole kuuntelemalla oppivaa sorttia.
Vaikka yritys siis oli kova ja mojito tanssitti, ilta päättyi kuitenkin omaan sänkyyn. Matkakamun ääni alkoi olla sen verran pahasti poissa, että se oli paras ratkaisu.
Ruoka ja graffitit. Siinäpä Berliiniä kerrakseen.
