Päivä 1

Roosa Murto kuulutti viime viikon Nyt-liitteessä ihmisten aitojen ja epäsiloiteltujen matkapäiväkirjojen perään. Minulla ja ystävättärelläni on ollut tapana pitää sellaista aina, kun vain yhdessä matkaamme. Tällä kertaa tuo reissussa rähjäytynyt, pinkeillä kukilla ja glitterillä koristeltu vihkonen jäi kuitenkin erehdyksissä kotiin. Siispä tehdään tämä julkisesti. Ole hyvä, Roosa:

Kolme päivää Berliinissä, osa yksi

Ennen reissua en mitenkään saanut matkafiilistä kohoamaan. Hotellin etsiminen oli pakkopullaa, kun Berliinin kartta kaupunginosineen ja risteävine teineen muistutti lähinnä hieroglyfia. Takaraivossa omatunto huusi, että pitäisi lukea vimeisiin tentteihin eikä hurvitella. Lopulta löysin hostellin, mutta tapojeni vastaisesti en jaksanut kirjata ylös to do -listaa. Kun lentokone nousi ilmaan Helsinki-Vantaalta, en tiennyt Berliinistä muita nähtävyyksiä kuin muurin. No okei tiesin myös sen, että haluan ostaa Birckenstockit ja döneriä. 

Kentällä piti olla viideltä, väsytti. AirBerlin ei enää tarjonnutkaan nakkisämpylää, vaan pelkän sämpylän. Nälätti. Tästä huolimatta kadoksissa ollut matkafiilis alkoi löytyä; ystävä oli hiukan kipeä mutta kuitenkin riittävän voimissaan. Takapakkia tuli, kun ensimmäistä kertaa elämässäni matkalaukku ei lipunutkaan syliini laukkuhihnaa myöten. Väsynyt hihna pyöritti muutamaa yksinäistä laukkua, joista yksikään ei ollut minun. Juuri hetki sitten olin leikilläni todennut, että veiköhän tuo mies minun laukkuni, kun jantteri nappasi hihnalta etäisesti omaani muistuttavan yksilön ja lähti menemään. 

Ei auttanut kuin laahustaa infoon samalla tehden listaa asioista, joita täytyy ostaa mikäli laukkua ei löydy. Piilarit. Piilareita en saa mistään. Äh.

Ehdin juuri selittää tilanteeni infon virkailijalle, kun sisään asteli syyllisen näköinen mies. Kuinka ollakaan, miehellä oli meikäläisen laukku. MIUN LAUKKU! Ai että tuntui hyvältä. Pikaiset danke schönit ja bussiin – matka saattoi vihdoin alkaa! 

Hostelli löytyi nopeammin kuin nopeasti, ei ajettu metrolla ohi yhdenkään pysäkin, eikä yksikään kyseisen alueen kuuluisista turkkilaisista siepannut tätä blondia. Koska aamu oli vielä aikainen, ei huoneemme ollut valmis. Siispä laukut jäivät hostellille, farkut vaihtuivat shortseihin ja silmälasit piilareihin. Nenälle laukun pohjalta kaivetut arskat, joita myös olin ehtinyt surra hetken.

Takaisin metrolle ja suunnaksi keskusta, joka oli kovin hiljainen. Kaupat eivät olleet auki, joten ihmisiä oli vain harvakseltaan siellä täällä. Mutta jos jotain siellä vilisi, niin ampiaisia. Berliini oli täynnä ampiaisia! Niin moni terassihetki vaihtui hervottomaan huitomiseen ja hyppelyyn, kun rahkan (= kermaa ja sokeria, himppu rahkaa pohjalla. Älä sekoita suomalaiseen ananas-Ehrmann-versioon. Toim. huom.) houkuttelemana paikalle saapui laumallinen ampiaisia. ”Minuu ei sit oo koskaan pistäny amppari. Et en tiiä oonko niille allerginen. Tiiätkö mikä on amppari saksaks?”, kysyin ja ystäväni vakuutti tietävänsä. Ystävä piti myös valistuneita luentoja Saksan ja Berliinin historiasta, osoitteli nähtävyyksiä ja toimi muutenkin tulkkina. Seuraa matkavinkki: kannattaa matkustaa melkein valmiin Saksan kieleen ja kulttuuriin erikoistuneen maisterin kanssa. Niin mahtavaa, suosittelen häntä lämpimästi! 

Koska nyt satuimme olemaan huudeilla, suoritimme pakolliset shoppailut. Karvaaksi pettymyksekseni jouduin toteamaan, että Birckeneistä oli koot loppu. Kaikkialta (??!). Jäivät ostamatta, joten tilasin ne jälkikäteen Suomesta. Globalisaatiolle kiitos nettikaupoista. 

Jossain vaiheessa loppui paukut, joten hypättiin bussiin numero 100, taisteltiin itsemme näköalapaikoille bussin kakkoskerrokseen ja ihailtiin nähtävyyksiä. Sillä onhan Berliinissä muutakin kuin muuri. Kuten tv-torni ja Brandenburger Tor. Berliinin kaltaiset kohteet sopivatkin kuin nenä päähän kaltaiselleni haihattelijalle. Siellä sitä kävelee ja voi tuntea menneiden aikojen kosketuksen. Saksassa on ollut elämää ja historian kirjojen lehdet ovat havisseet jo silloin, kun Suomessa oli vain suo, kuokka ja Jussi. Menneisyys tuntuu eri tavalla konkreettiselat, kun sen tapahtumapaikat ovat tässä ja nyt. Ah. 

Bussimatkailun jälkeen lähdettiin hostlalle ottamaan tehopäikkärit: oltiin olevinaan varattu kahden hengen huone, mutta oven takaa paljastui kuuden hengen dormi. Woopwoop.

Aiemminkin on Saksassa käynyt niin, että varausvahvistuksen kahden hengen huone on todellisuudessa ollut sekadormi. Suureksi helpotukseksemme respa kuitenkin varmisti, että kyllä vain, huone on vain meille kahdelle. Joten voitte kuvitella, että tilaa oli. Ja onneksi oli, sillä huone oli kuuma kuin pätsi. En jaksaisi valittaa Suomen kurjasta kesästä, mutta ai että se helle teki poikaa. Niin poikaa, että ihan mielellään sitä kieriskeli yönsä hikisenä lakanoissa.

Tehopäikkäreiltä kylmän suihkun kautta kauppaan, paikallista viiniä ja sipsejä matkaan ja hostellin terassille. Hostelli oli todellinen ”nuorisohostelli” (Booking.comia lainaten), se vilisi koululaisryhmiä, mutta eihän se meitä haitannut. Nuorisoa pääsi pakoon ravintolaan ja bilealueelle, bilealueelta kuitenkin bileittä takaisin, koska aikainen herätys painoi. Ehkä huomenna?

Suhteet Ystävät ja perhe Mieli

Kun kansa närkästyi

Sosiaalinen media on jännä paikka. Aika ajoin tilanteet kärjistyvät ja syttyvät ilmiliekkeihin. Keksitään joku puheenaihe  ja sitten sitä puidaan niin,  että  Twitterin ja Facebookin feedit tulvivat yli äyräiden. Kunnes aihe on vauhkottu niin puhki, että voidaan siirtyä seuraavaan.

No nyt  liekkimeressä palaa S-ryhmä. Ne kun menivät ja halpuuttivat hintoja. Ja siitäkös kansa harmistui.

Ei yrityksen tarjoamista edullisemmista hinnoista, ei tietenkään,  sillä suurin maailman vääryys on kallis ruoka. Mutta että hintoja halpuutettiin. Sehän ei ole suomea. 

”On noloa markkinoida huonolla suomella.”

”Kieli rapistuu.”

”Eikö ne osaa S-ryhmässä kirjoittaa?”

”Mitä tämä on??”

”Ärsyttävä mainos!!! En enää koskaan käy S-marketissa! Sitäkö ne haluaa??”

Keskustelu käy kiivaana. Mutta tuli minulle silti täysin yllätyksenä. Sillä kun ensimmäistä kertaa näin mainoksen hintojen halpuuttamisesta, oli slogan mielestäni aivan loistava. Suorastaan nerokas. Osui ja upposi suoraan kielitieteilijän sydämeen. Onnistunut kielileikki kun kutkuttaa mieltäni samaan tapaan kuin hyvä vitsi. Tiedättehän sen tunteen, kun joku kertoo vitsin ja sitä seuraavan ahaa-elämyksen, joka saa suupielet korviin ja purkautuu ulos hervottomana nauruna. Siltä minusta tuntuu, kun joku käyttää kieltä näppärästi.

Nopea – nopeuttaa. Halpa – halpuuttaa.

Rakkaassa äidinkielessämme parasta on sen muovailtavuus. Se, että meillä on mahtava määrä johtimia, joita voidaan iskeä vanhojen sanojen perään ja täten luoda uusia. Suomen kieli on täynnä johdettuja sanoja (kukka, kukkanen, kukkia, kukertaa), eikä kukaan sano niistä että ne olisivat huonoa tai väärää suomea. Että tiedoksi vaan närkästyjlle: suomi olisi kovin köykäinen kieli ilman näitä lukuisia johdoksia.

Joten ei,  halpuuttaa ei ole huonoa suomea vaan osoitus siitä, miten innovatiiviseen käyttöön äidinkielemme taipuu. S-ryhmälle täydet pisteet ja valittavalle kansalle vinkki: harmistukaa ennemminkin siitä, että on ok sanoa käyneensä syömässä street foodia ihan fantastistisessa lokaatiossa missä menussa oli pulled porkia. 

Niih. Siitä minä närkästyn, sillä se jos mikä on huonoa suomea.

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta