Aamulla avasin verhot, ja minua silmästä silmään katsoi erityisen harmaa keskiviikko. Taivaalta vihmoi vettä ja auringosta ei ollut puhettakaan. Liekö ollut sellainen kuuluisa itseään toteuttava ennuste, mutta sillä samalla hetkellä tiesin, että päivästä tulee surkea.

Koska satoi, päätin tehdä jotain ennenkuulumatonta ja viedä pyöräni työmatkan päätteeksi pyöräkellariin. Sateelta suojaan. Koska en ollut tehnyt niin koskaan aiemmin, taputtelin itseäni olkapäähän, kun edelläni kellariin oli juuri sopivasti menossa myös työkaverini. Mikä tuuri! Hän selkeästi tiesi minne oli menossa. Toisin kuin minä.

Jätin pyörän parkkiin ja seurasin vaivihkaa työkaveria. Kunnes hän katosi.  Häipyi nurkan taakse ennen kuin ehdin perään. Siispä oppaani kadottaneena lähdin harhailemaan kuin sokko, avasin vastaan tulleen oven ja astuin sen takana odottavaan käytävään vain tajutakseni, että edessä minua odotti lukittu ovi, josta en päässyt kulkemaan. Ja samalla takana oleva ovi oli sulkeutunut, eikä sitä saanut auki siltä puolelta, jolla itse olin. Olin lukinnut itseni kellariin. Tunsin oloni todella tyhmäksi.

Onni onnettomuudessa, se kadonnut työkaveri ilmestyikin käytävään lukitun oven toiselle puolelle, ja vapautti minut tyrmästäni. ”Miten sie sinne jouduit?” hän kysyi virnistäen ja minä tunsin oloni todella tyhmäksi. Olen ollut talossa neljä vuotta ja nyt eksyin sen uumeniin.

Töissä pidimme feikkipalaverin, jotta tiimistämme saatiin ”tilanne”kuvia sisäisen viestinnän juttua varten. Siinä feikkipalaverissa istuessani tunsin itseni tyhmäksi.

Työpäivän jälkeen tarkoitukseni oli käydä asioilla isäni kanssa, mutta pian paljastui, että kommunikointivirheen takia isä oli paikassa A ja minä B. Vaikka minunkin olisi pitänyt olla paikassa A. Tunsin itseni tyhmäksi. Jälleen.

Kun vihdoin olin yhyttänyt isäni, suuntasin kirjastolle maksamaan sakkoja vapauttaakseni itseni lainauskiellosta. Yritin vitsailla kirjaston työntekijän kanssa graduntekijän arjesta ja siitä, miten aina unohdan uusia kirjat, mutta virkailijaa ei naurattanut. Eikä sitten enää minuakaan. Tunsin itseni tyhmäksi. Nauraa nyt omille vitseille.  

Koska ulkona satoi yhä ja olo oli päivän jälkeen kurja, tuntui iltalenkille lähteminen vaikeammalta kuin koskaan. Nojailin otsaani vasten ikkunaa, mutta koska sade ei yrityksistäni huolimatta lakannut, päätin uhmata keliä ja lähteä siitä huolimatta kipittämään. Puolessa välissä matkaa vesi vaihtui räntäsateeksi ja vastaantulevat autoilijat loivat minuun sääliviä katseita. Tunsin itseni tyhmäksi.

Mutta ei, en tuntenut itseäni tyhmäksi, koska kengät litisivät ja taivaalta satavat tiskirätit nuolivat naamaani.

Tunsin itseni tyhmäksi, koska olin edes harkinnut jääväni kotiin. Illan pimetessä päivän harmaus nimittäin vaihtui lohdulliseen mustaan. Päivä voi olla harmaa tai kirkas, mutta yö on aina musta. Musta yöhän ei harmita, sillä se ei voi olla mitään muuta, ei ole parempaa vaihtoehtoa. Sitä paitsi juoksuendorfiinit värittivät minun yöni sateenkaaren värein.

Askel kulki ja mieli oli kevyt. Päivän tyhmyydet oli täten poispyyhitty.

Kyllä juokseminen on ihanaa. Suosittelen.