Mitä on vahvuus?
Minä olen pelännyt elämässäni paljon. Alkoholistin kanssa kasvaminen ei ole helppoa ja se on tehnyt minusta ihmisen, joka ei tunnusta pelkäävänsä. En näytä heikkoutta helposti ja esimerkiksi jonkun edessä itkeminen on minusta kamalaa. Kun olin lapsi, kyyneleet aiheuttivat enemmän pahaa kuin hyvää ja huutamisellani ei ollut väliä. Oli parempi olla hiljaa, pieni ja näkymätön.
Kun menin kouluun, minusta tehtiin pakolla näkyvä. Kiusaaminen on jättänyt arpia, joita olen silitellyt pois hiljalleen. Silti tunnen kovan piston kun muistan ensimmäisen ”poikaystäväni” teon. Olin yhdeksän, ihastunut poikaan ja hän oli ”poikaystäväni”. Kirjoitin hänelle sydämmeksi muotoillun rakkaus kirjeen. Hän repis sen silmieni edessä ensin luettuaan sen pilkallisesti kaikille ja myöhemmin vastasi omalla kirjeellään, josta opin myös sanan huora. Äitini kyyneleet kun kerroin tästä ja kysyin mitä se sana tarkoitti. Sen päivän jälkeen en ikinä kertonut mitä koulussa tapahtui. En halunnut itkettää äitiä yhtään enempää. Mutta koulussa en enää uskaltanut luottaa juuri kehenkään. Koska minun ystäviäni hyljeksettiin kun he olivat seurassani ja palkittiin ilkeistä teoista, minulla meni vuosia alkaa luottaa.
Minä todella pelkään luottaa. Lapsesta saakka olen pitänyt kaikki tunteeni lähelläni. En ole puhunut niistä juuri koskaan. Jos olen näyttänyt nekatiivisia tunteita niistä on lähes poikkeuksetta rankaistu tai syytetty. Myös seksuaalinen luottamus on hankalaa kun kaksi miestä on pettänyt sen. Minä huomaan edelleen jännittyväni kokin käsivarsilla ja uskallan nukahtaa vasta kun hän nukkuu. Minä olen jatkuvassa hälytys tilassa.
Pelko on osa päivääni. Pelko hylätyksi tulemisesta on todellinen ja toisinaan päädyn miellyttämään ihmisiä liiaksi sen vuoksi. En osaa juurikaan asettaa rajoja. Enkä samaan aikaan ole aina edes uskaltanut päästää ihmisiä sisälle. Vetäydyn helposti pieneen kippuraan ja toivon muuttuvani näkymättömäksi, huomaamattomaksi, mitättömäksi.
Ihmiset pitävät minua todella vahvana selviytyjänä, jos ovat jotenkin onnistuneet kuulemaan minun elämästäni. Minä en pidä siitä. Olen vahva pakon vuoksi. Olen elämässäni ollut heikko vain muutamia kertoja ja muuten kannan itseäni kuin sotilas. Minä en saa myöntää pelkojani. Minä en saa antaa itseni osoittaa heikkoutta. Minä en saa puhua. Minä en saa sanoa ei. Minun pitää toimia oikein. Minun täytyy pysyä oikeassa asennossa ja tasapainoilla yksipyöräisellä narun päällä kun alla lyövät liekit.
Vasta viime vuonna aloin oppimaan, kuinka olla heikompi. On okei antaa itsensä itkeä, nauraa, huutaa ja haluta. Minäkin saan osoittaa mielipiteeni ja sillä on väliä. Pelko on ehkä läsnä, mutta se ei enää hallitse minua. Ymmärsin myös, että minä olen vahva. Olisin voinut murtua, mennä pieneksi ja unohtua. sen sijaan minä tartuin pelkoihini, aloin käsittelemään niitä ja ennen kaikkea pyysin apua. Vahvuus ei aina tarkoittanutkaan tunteettomuutta. Olin vahva, koska aloin käsittelemään tunteita, jotka olivat ennen lamaannuttaneet minut pelosta. Olin vahva, sillä myönsin, että en ole täydellinen.
Minä olen opetellut hiljaa sanomaan: ”olet tärkeä”. Kokille kuiskaan hänen nukahdettuaan: ”minä pidän sinusta”. Jos sanominen on liian vaikeaa, teen asioita. Pieniä huolen osoituksia kuten ruokaa kipeälle, yllätys rankkana päivänä ja halaus. Olen vahva kun uskallan osoittaa välittäväni. Olen vahva kun myönnän: tämä ihminen on minun sydämessäni. Olen vahva kun en jäädytä tätä runneltua elintä ja vain lopeta tuntemista.
