Ansaitsenko onnea?
Viime yönä Kokki soitti minulle ja vastasin, koska näin hänen naamansa. Olin puoli unessa vielä kun mies totesi pahoitellen, kuinka selkeästi herätti minut. Ei se todellakaan haitannut. Minulla on ollut ikävä ja olin juuri nähnyt hänestä unta. Sitten hän tipautti pommin: ”Mä pidän susta. Mä tiedän, että se on oikeasti aikaista sanoa, mutta mä en saa sua pois mun päästäni”. Minun vatsassani nyhjäisi. Pääni on pyörinyt hänen ympärillään jatkuvasti ja tajusin, että pidän hänestä myös valtavasti.
Menneisyyteeni katsoessa, tämä on ensimmäinen kerta kun mies josta itse pidän tuntee samoin. Eikä hän suinkaan kohtele minua kuin nämä muut. Olen täysin tottunut ajatukseen, ettei kukaan halua pitää minua kädestä kaupungilla tai suudella keskellä pihaa. Minä olin oikeastaan osittain jo totuttautunut ajatuksene yksin olemisesta. Minun suojamuurini olivat korkeat ja vakaat. Sitten kokki täräytti maailmaani ja yllättäen hän oli sisällä muureista. En edes tiedä kuinka hän sinne pääsi!
Tajusin tänään, että olen etsinty kokista epätäydellisyyksiä. Tottakai olen löytänyt pieniä, mutta en sellaisia, jotka pilaisivat mitään. Hänen ärsyttävin tapansa on jättää teestä tai kahvista lähes aina hieman kuppiin ja unohtaa se sitten jonnekin. Suurin keskustelu on käyty ehkäisystä ja siitä, kuinka hän ei juurikaan tunne mitään kondomin kanssa. Minä olen jyrkkä ja vaadin että me käymme molemmat testeissä ja keskustelemme asiasta muualla kuin sängyssä. Hän on suostunut siihen. Hän on kunnioittanut sanaani. Tämä ei ole normaalia. Ei minun elämässäni. Minun elämässäni toiveitani on ehkä kuunneltu, mutta niiden yli on kävelty helposti.
Pääni sisällä oleva ääni hokee: ”ei sinulle voi käydä näin. Et sinä ansaitse tälläistä”. Minä olen aina haaveillut ihastumisesta päätä pahkaa, mutta tämä on ensimäinen kerta kun koen sen. Enkä kuvitellut, että sisäinen ääneni saattaisi sättiä minua siitä! Huomaan olevani epävarma kun hän ei ole paikalla. Kyseen alaistan olenko tarpeeksi hänelle? Minä olen arpeutunut, kevyesti ylipainoinen, hieman toisinaan erakoituva ja ennen kaikkea minulla on monstereita. Kuinka hän vastasi siihen, kun kerroin mitä mieleeni tulee kun haistan oluen? Hän lopetti oluen juonnin seurassani, harjasi hampaansa ja halasi. Ei, ei näin voi käydä minulle. Hänessä täytyy olla jotain vialla!
Kun sinulle on kerrottu lapsesta saakka olevasi täysin mahdoton, riittämätön ja ruma – se jää päähän. Minä olen ehkä voittanut masennukseni, mutta oman identiteetin rakentaminen on helvetin hankalaa. Minä osaisin kuvailla itseäni paremmin negatiivisilla adjegtiiveilla kuin kauniilla. Itsensä rakastaminen on haastavaa kun toisinaan katsoo taaksepäin ja ajattelee: ”en minä voi olla viisas ja kaunis saatikka itsenäinen kun olen antanut muiden kohdella minua noin”.
Samaan aikaan, yksi puhelu kokilta voi saada minut unohtamaan nämä ajatukset. Viesti, jossa hän näyttää ruokaansa, koska on ylpeä aikaan saannoksestaan saa minut hymyilemään, sillä hänen intohimonsa on niin selkeää. Kun hänen karheat kätensä koskevat minua tunnen itseni yhtäkkiä kauniiksi enkä ajattele laisinkaan, miltä näytän.
Ei näin voi olla. Ei minun elämässäni. Eikä tälläistä saisi varsinkaan ääneen myöntää.
