Kuinka hankala kapistus kello voi olla?
Valmistauduin eilen innolla iltaan. Takanani on kamala viikko täynnä huolta läheisestä sukulaisestaja ja halusin vain syödä pitsaa, katsoa leffan ja käpertyä kokin kainaloon. En ole oikeastaan edes puhunut tästä jäätävästä stressi määrästä, sillä edelleen padon paljon sisälleni, mutta nyt tuntui jälleen tulleen raja vastaan. Kaipasin hetken sitä, että joku piti minusta huolta ja paijaisi ja sanoisi kaiken olevan ok. Siivosin asunnon, leivoin ja valmistelin kaiken ennen kuin suuntasin suihkuun valmistelemaan itseäni. Oloni on aina paljon parempi kun olen edes kevyesti huoliteltu. Koska kokki oli viettänyt edellisen iltansa veljensä kanssa sekä päivän esitellen uutta kotikaupunkiaan en ollut pitänyt kiirettä. Kierin vain ihanassa odotuksessa. Viikolla ehdimme nähdä vain niin nopeasti, että kaipasin häntä tuhottomasti.
Laitoin viestiä, missä tiedustelin hänen aikatauluaan, jotta tietäisin mitä ehtisin vielä tehdä. Myhisin rasva purkilleni kun viesti kilahti. Se oli pitkä. Eikä sisältö ollut laisinkaan tervetullut. Herra oli istunut veljensä kanssa bussiin ja bussi ei pysähtyisikään ennen kuin herran entisellä kotipaikkakunnalla, jolle meidän piti mennä yhdessä lähi aikoina. En ole pitkään aikaan itkenyt, mutta viikon stressi ja yhtäkkiä yksinäiseksi muuttunut ilta saivat minut parkumaan kuin pienen lapsen. Olin niin vihainen! Kuinka vaikeaa kahden aikuisen miehen on katsoa aikatauluja? Lisäksi kaikki valmisteluni olivat nyt turhia! Sisälläni kiehui tunteita. Oikeastaan pelästyin lähes niiden vahvuutta.
En usko että kokki on tajunnut kuinka harmissani ja kevyesti loukkaantunut tapahtumasta olen. Tottakai se ei ole hänen vikansa, mutta hemmetti sentään! Olisin muutenkin saanut hänet vain alle 12 tunniksi kun hänellä olisi ollut maanantaina töitä vapaapäivän sijasta. Tosin tämäkin muuttui ja herra soitteli iloisesti viettävänsä päivän espoossa ja illalla tulevansa luokseni. Nielin jälleen kyyneleitä. Olisin halunnut kivahtaa, etten ole aina saatavilla kun herralle sopii. Tosin siinä vaiheessa loukkaantunut egoni olisi puhunut, sillä tälläinen vollotus on täysin minun tapojeni vastaista. En sanonut mitään. Jos vastaan: ”ok” – on se paha merkki.
Tänään kun sitten kyselin aikatauluja, en saanut mitään tarkkaa. Ärsytykseni on melko uusissa lukemissa. Kellon katsominen tuntuu olevan uskomattoman vaikeaa. Kokille kun ei ole ominaista minun kaltaiseni tiukka aikojen noudatus. Jos sanon olevani paikalla tiettyyn aikaan olen yleensä hieman etuajassa, sillä en siedä muiden odotuttamista. Yhdet isoimmat riidat ystäväni kanssa ovat koskeneet hänen jatkuvaa myöhästelyään. Kokki harrastaa myös samaa: ”oho jäin kiinni tietokoneeseen/kännykkään/whatever” – syytä. Se ajaa minut hulluksi välillä.
Toisaalta on ihanaa tietää ettei omakaan mies ole täydellinen. Lisäksi se, että minä tunnen jopa näin vahvoja negatiivisia tunteita on aika ihanaa tavallaan. Aika selvä merkki, ettei kyseessä ole: ihan sama – tuttavuus. Päin vastoin.
