Luen siis olen pt. 1
Kun Enoni kuoleman jälkeen en kyennyt katsomaan kirjoihin, tiesin niiden olevan elämälleni todella tärkeitä. Muistan kuinka jo lapsena kiikutin innoissani satukirjoja mukanani ja pakotin, kyllä luit oikein, pakotin ihmisiä lukemaan niitä minulle. Sadut olivat parasta ikinä ja olen edelleen palava Robin Hood fani. Ironista kyllä, lukeminen ei tullutkaan minulle helposti. Muistan yhä kuinka katkera oli erään tytön lukiessa eskarissa sujuvasti sanan: maa-pal-lo. Minulle se oli sijansaksaa. Ensimäisen luokan aapisen opettelin ulkoa. Se paljastui kun opettaja laittoi minut lukemaan toista kirjaa enkä osannut lukea kuin hyvin yksinkertaisai yksitavuisia sanoja.
Opin lukemaan vasta toisella luokalla, mutta sain kirjoittaa kaunoa jo ykkösellä. Muistan olleeni tästä hyvin ylpeä. Minua kuitenkin kiusattiin siitä, että änkytin ja minun ääneen lukemis vuoroni kestivät pisimpään. Olen edelleen kevyesti vihainen opettajille siitä, ettei minulle tehty jo silloin lukihäiriö testejä. Se olisi helpottanut elämääni ja erityisesti lamaannuttavaa syyllisyyden tuntoani huomattavasti.
Toisen luokan syksyllä katselin kirjaa, jonka olin saanut kuusivuotis lahjakseni. Kummini olivat opettajia, joka sai heidät antamaan aina kirjoja ja muistan kuinka ahdistavaa se oli. Kirja oli nimeltään: harry potter ja viisasten kivi. Aloin tavaamaan ison romaanin sanoja hiljalleen, koska olin yksin kotona sekä minua hieman pelotti. Sain ensimäisen luvun loppuun sinä iltana ja olin rakastunut. Ahmin kirjan hitaasti, mutta varmasti. Nenääni ei saanut siitä irti ennen kuin viimeisellä sivulla.
En tiedä kuinka moni voi kertoa, että heidän ensimäinen kokonaan lukemansa kirja ei suinkaan ollut ohut satukirja vaan romaani. En ollut siihen päivään saakka lukenut kokonaisuudessaan yhtäkään kirjaa. Ne eivät olleet kiinnostaneet laisinkaan. Aikuisten hämmästys olikin sitten suuri ja äitini fiksuna naisena toi minulle sarjan seuraavan osan. Siitä lukemisen intoni lähti, vaikka aluksi eteneminen oli todella hidasta ja itkin välillä kun hankalat sanat eivät auenneet minulle.
Opettajamme oli vuoden alussa laittanut lukumadon liikkeelle meille jokaiselle. Olin syksyn lopussa hännillä muiden kahlattua satukirjoja läpi, mutta kun kesä tuli matoni kiersi luokan kahdesti. Sain stipendin ja rehtori kehui minua. Olin lukenut enemmän kuin kaksi seuraavana tullutta luokkakaveria yhteensä ja se oli pieni voitto. Harmi vain, että lapset osaavat olla julmia ja vuosia olinkin lukutoukka.
Lukihäiriöni peittyi pikkuhiljaa ja paljastui vain vieraiden kielten parissa painiessani. Englanti ja ruotsi olivat molemmat painajaisiani. Äidinkielessä taas loistin. Sanavarastoni oli laaja, värikäs sekä tuki hyvää mielikuvitustani. Neiti Etsivät, Amorphsit ja tietenkin Harry Potterista tutut hahmot olivat kavereitani. Pian paikallisen pienen kirjaston koko nuorten osasto oli kahlattu läpi ja siirryin lukemaan aikuisten kirjoja ja matkat lähi kaupunkiin olivat minulle aina kirjasto matkoja. Yläasteella koulun vieressä ollut kirjasto oli minun linnani. Kasiluokan kirja esitelmään toin Althalus: matka maailman ääriin David Eddingsiltä ja siinä oli sivuja vaivaiset 907. Luin sen iltaa ennen ja olin lukenut sen muutamia vuosia aiemmin.
Lukiossa kirjat kuitenkin jäivät ja nykyään ne olivat vain sivuosassa. Enon sairastuttua aloin kuitenkin prioritisoimaan aikaa lukemiselle. Äänikirjat ovat olleet pelastukseni kun aikaa kirjoille ei ole ollut, mutta ne ovat lähes kaikki englanniksi. Kaipasin suomen kielen sanoja. Tuija Lehtinen on edelleen lempi kirjailijoitani juurikin sanojen rikkauden vuoksi ja tekstin hauskuuden.
Suurin unelmani on saada joskus lukea Harry Potterit lapsilleni. Se on ollut jo vuosia haaveissani ja olen koettanut kampanjoida kirjoja siskonilapsille, mutta heille kirjat ovat tylsiä ja muinaisia. Kotona vanhemmat eivät lue laisinkaan ja muistan kuinka hämmentynyt keskimäinen oli todistaessaan minua lukemassa Stieg Larssonin kirjaa. ”Luetko sä ton kokonaan?” oli hyvin hämmästynyt kysymys ja vielä pöyrityneempi ilme kun minä hyvin hämmentyneenä totesin: ”tottakai!”.
