Matka Kokin äidin luokse kesti reippaat kolmetuntia. Remontista uupuneena sinnittelin hereillä ja pysähtelimme erilaisissa kivoissa pikku paikoissa. Löysimme myös aidon luomu myllyn, jonne aiomme tulevaisuudessa ajaa ihan vain päiväretkenä. Leipomis intoni on saanut täysin uusia sfäärejä tästä johtuen. Mutta tärkeimpänä oli kuitenkin kokin äidin koti. 

Kun saavuimme pihaan en tiennyt mitä odottaa. Tiesin kokin äidin olevan sairaseläkkeellä, omistavan aivan liian ison koiran ja hänen kuntonsa olevan hieman huonohko. Kokki olisi halunnut olla kaksi yötä, mutta puolivuotis päivämme osui perjantaille ja minä en halunnut olla täysin uuden ihmisen luona kahta yötä. Jännitän muutenkin tarpeeksi, jotenka kokki myöntyi. Sain siis tsempattua itseäni ajatuksella, että pääsisin huomenna pois jos olisin yhtä epäonnekas kuin sisareni anoppien suhteen. 

Kun astuimme sisään vastassa oli pieni pyöreä nainen, joka halasi reippaasti ja toivotti tervetulleiksi. Koira oli tosiaan hyvänkokoisen karhunpennun kokoinen ja hyvin innoissaan vieraista. Rakastuin koiraan, sillä se oli fiksu, mutta todella kyllästynyt. Kun kuurin koiran tarinan jouduin taistelemaan itseni kanssa. Rakastan eläimiä, mutta yhtä asiaa en ikinä tekisi: ottaisi koiraa säälistä. Kokin äiti oli saanut koiran läskisoossiaan vastaan, sillä muuten koira olisi lopetettu. Se oli aivan liian iso pieneen asuntoon sekä pentuna sosialistaminen puute oli tehnyt siitä remmi räyhän. Lisäksi ”mamman” hermoilu ei auttanut asiassa. Myöhemmin minä ja Kokki veimme koiran lenkille ja kun tarkkailin koiraa näin siinä vain pelkoa ja halua tutustua. Lisäksi koira oli aivan liian lihava, sillä eihän sairas nainen saanut käytyä kunnon lenkeillä ja koirasta oli tullut lasten korvike. Sanoin kokille kotimatkalla, että hänen ja sisarten olisi pakko puuttua asiaan, sillä olot eivät olleet korialle hyvät. Kokki oli samaa mieltä ja kertoi riidelleensä äitinsä kanssa asiasta usein. Se tuli korkealle to do listalleni, sillä omistaja ja koira eivät kummatkaan voineet rentoutua toistensa seurassa. 

Muuten kokin äiti oli mukava. Tosin hämmennyin pahasti kun hän totesi, että otin köyhän naisen pojan. En itse näe asialla mitään merkitystä ja mitä olisin voinut sanoa? Möläytin vain: ”en minä rahojen takia Kokkia ota”. Lisäksi oli huvittavaa nähdä kokin hieman taantuvan teini-ikään. Tosin poika oli onneksi avulias, mutta välillä töykeä. Kokin äidillä nimittäin on ongelmana tavaroiden kerääminen sekä hän myönsi, ettei jaksanut edes aina siivota. Koetin vain hymyillä ja olla sanomatta mitään. Tiedän miten masennus vaikuttaa kodinhoitoon, mutta toisaalta minusta on myös silloin tärkeää hakea apua eikä vain jäädä itkemään asiasta. 

Kaiken kaikkiaan tapaaminen meni hyvin. Muutaman viinilasin jälkeen Kokin äiti totesi, että oli aina halunnut minun nimisen tyttären ja kuinka hän toivoi, että jaksaisin hänen sählää poikaansa. Olin niin mukava ja kaikkea sellaista. Olihan se mukavaa kuulla, mutta myös hämmentävää. Omat vanhempani eivät puhu kokille mitään omista toiveistaan vaan ovat käytännössä adoptoineet hänet. Isäni vie häntä nykyään kalaan ja joudumme äidin kanssa asettamaan miehille munakellon saunaan. Sieltä ei kuitenkaan tule yhtäkään vihjausta lasten hankintaan kuten Kokin äidiltä. Tosin kun hänelle selvisi, että ikäeromme on kuusivuotta hän oli shokissa. Olin kuulemma ollut niin paljon aikuisempi. 

Saimme käskyn palata pian vähintään kahdeksi yöksi sekä lupasimme soitella skypellä. Kun pääsimme pois oloni oli helpottunut, mutta hieman huolissaan. Erityisesti koira asia painaa mieltäni ja nyt ymmärrän, miksi lapset haluavat äidin muuttavan lähemmäs.