nukkuvalle kokille. Hyvin hiljaa etten vain herättäisi. Maistelin sanaa suussani ja tuijottelin hänen kahta hassua kulmakarvaansa, joista pidin liikaa. Ne eivät totelleet mitään luonnon lakeja ja minä pidin niistä. Koetin keskittyä jälleen asiaan ja ajatukseni karkasivat kuuntelemaan kuinka mies ja koira tuntuivat sovittaneen kuorsauksensa vuoroihin. Ensin toinen korisi ja sitten toinen. Makuuhuoneessani oli jatkuva pieni korina, johon tajusin tottuneeni jo. Olin jo hukannut korvatulppani. 

Palasin jälleen harjoitukseeni. Nukkuva kokki on niin suloinen. Hän ei pidä siitä, että sanon häntä suloiseksi kun hän nukkuu tai söpöksi. Minä siis kutsun häntä luttanaksi. Kun hän nukkuu hän on niin vaaraton. Alitajuinen pakoilijani lepää rauhallisemmin. Saatan kakistaa uudelleen sanat: ”mä rakastan sua”. Ääneni on hyvin hiljainen, hento ja epävarma. Nielaisen pari kertaa kun suu tuntuu rutikuivalta. 

Kaikissa elokuvissa tämä esitetään sellaisena suurena asiana. Sankaritar sanoo sen kakistelematta ja suoraan rinta rottingilla varmana itsestään. Hänen suunsa ei kuiva eikä hän kuivaharjoittele näitä sanoja nukkuvalle parilleen. Hän sanoo ne kun siltä tuntuu. Minä olen ajatellut niitä sanoja lukuisia kertoja. Kun kokki unisena kääntyi kaappaamaan minut takaisin sänkyyn ja mutisi miten ihana minun pyllyni oli. Kun kokki vei koirani lenkille yöllä kun olin puoliunessa sohvalla. Kun hän auttoi isääni halkojen hakkuussa. Lukemattomat kerrat olen ajatellut: ”minä rakastan tuota miestä”. 

Välittömästi ajatuksen jälkeen mieleni vetää tiukan asennon ja potkii hempeilijää. Minä olen sanonut rakastavani jotakuta vain muutamia kertoja. Minä rakastan äitiäni, mummoani, siskoni lapsia, ystäviäni ja erityisesti koiraani. Yksikään näistä ihmisistä ei ole mies. Isääni minä rakastan myös, mutta se on niin hankala suhde, etten halua välttämättä ajatella sitä kun ajattelen kokkia. Miehet ovat aiheuttaneet minulle niin syviä haavoja, että ajatuskin siitä, että rakastaisin yhtä heistä on pelottava. Tämä hempoinen tunne päässäni ei minun logiikkani mukaan ole turvallista. ”Abort the mission soldier.”

Kokki on kuitenkin joka kerta saanut pienen äänen päässäni hiljenemään. Kun sanon ei, hän ei kyseen alaista sitä. Kun puhun pienestä murheesta, jonka aion itse hoitaa, hän tekee sille jotakin. Hän sanoo pitävänsä minusta, kuinka ihana olen ja hänen silmissään ei ole hitustakaan sarkasmia tai ironiaa. Hän oikeasti ajatteleee niin, mikä on edelleen hieman hämmentävää tajuta. Hän kunnioittaa minua. Hän pitää minua nerokkaana. Minä saan olla minä ja hän kantaa kitisemättä järkyttävän painavaa kirjakoria pitkin kirpputoria antaen minun vinkua innosta kun löydän emännän niksikirjan vuodelta 1957. 

Minä rakastan kokkia. 

Ajatus on niin pelottava, kauhistuttava ja silti ihana. Minä olen rakastunut. Joku on päässyt minun tiukasti suunnitellun puolustus muurini läpi. Hän on jo sisällä. Nyt kun vielä uskaltaisin sanoa sen hänelle, kun hän on hereillä olisi iso plussa.