Kun olin lapsi, olin pieni, siro ja kaikkein mukaan hyvin kaunis. Totuin siihen, että olin keijukaismaisen suloinen ja se kerrottiin minulle usein. Kun astuin teini ikään noin kymmenen vuotiaana kaikki tämä kehuminen loppui. Minulle kasvoi rinnat, jouduin käyttämään silmälaseja, kuukautiseni alkoivat ja edelleen arki viholliseni: finnit. Yhtäkkiä äitini alkoi vihjailla naaman pesemisestä, meikeistä ja hieman ”sopivammista” paidoista. Pojat alkoivat osoitella ja muistan yhä kuinka järkyttynyt olin kun eräs vanhempi poika tarttui rintoihini. Tämä kuitattiin ”pojat on poikia” kommentilla kun itkin asiaa opettajalle. 

Yläaste ei auttanut asiaa ja lukiossa aloin lihomaan. Perheessäni kaikki ovat hieman pyöreitä ja on täysin normaalia kuunnella kuinka äitini koettaa epätoivoisesti painonvartijoiden avulla saada ”edes viisi kiloa” pois. Laihduttaminen on normaalia. Itsensä piilottelu ja mummoalkkarit ovat normaaleja asioita. 

Kun masennuin oli osa syynä myös huono itsetunto ja suuri vihan kohteeni: kroppani. Seksuaalisuuteni oli tuhoutunut ja kehoni oli pettänyt minut. Kuinka kukaan voisi haluta jotain niin rajusti käytettyä? En ollut seksikästä tai kaunista mielestäni nähnytkään. Olin seinäruusu, näkymätön ja hyvin, hyvin, tyytymätön. Olin se älykäs tyttö. Ulkonäni ei muka ollut tärkeä, mutta se valtasi paljon aikaa ajatuksiltani. Väitin että kauneuden hoito oli turhamaista, sillä koin ettei se antanut minulle mitään. Huomasin ajattelevani äidin tavoin: ”viiden kilon jälkeen kaikki on paremmin”. Meikki oli minun tapani piilottaa näitä tuntemuksia. Se ei ollut nautinto. Se oli lähes sotamaalaus, joka piti minut koossa vuosien ajan läpi kiusaamisen, masennuksen ja huonon itsetunnon. En lähtenyt kotoa jollei minun kasvoillani ollut meikkivoidetta. En voinut kuvitellakkaan näyttäväni naamaanani muille. Muistan kuinka tuijotin kuvaa minusta eräällä lomalla ja leveän hymyn sijaan tajusin kauhukseni meikkivoiteen lähteneen ja paljastaneen minun ihoni. Sitä itkun määrää kun ajattelin missä kaikkialla olinkaan mennyt kulkemaan niin kamalan näköisenä. 

Eräänä päivänä seikkailin tumblerissä. Näin erään kauniin naisen, jonka iho oli yhtä vaalea kuin omani, joka ei ikinä suostunut ruskettumaan yrityksistä huolimatta ja jonka silmissä oli sitä jotain. Hänen vaatteensa olivat lumonneet minut. Kurveja, kauniita värejä ja hauskuutta. Aloin googlaamaan kiivaasti ja pian löysin uuden inspiraationi lähteen: Dita Von Teese. 

Rakastuin päätä pahkaa tähän naiseen. Rakastan häntä edelleen palavasti. Rakastan hänen sanomaansa, jonka mukaan kaikki ovat seksikkäitä ja kaikki voivat olla glamoureita omalla tavallaan. Tämä vetosi minuun kuin häkä. Olin aina rakastanut vanhoja naistenlehtiä, elokuvia ja muotia. En vain ollut kehdannut myöntää sitä, koska minulla ei ollut itsetuntoa poiketa valtavirrasta. Olin vuosia hionut taiota olla lähes näkymätön ja yhtäkkiä minussa heräsi palava himo löytää punaista huulipunaa ja söpö mekko. Huomasin myös, kuinka aloin tuomaan kotiin esineitä, jotka olivat kauniita. Ympäristöni alkoi muuttua enemmän kaltaisekseni.

Vasta vuosi sitten aloin kuitenkin käyttämään julkisesti punaista huulipunaa, mekkoja ja korkeita korkoja kuten tein kotona salaa useamman vuoden. Värjäsin hiukseni mustaksi, sillä rakastan sen tuomaa kontrastia hyvin vaaleaan ihooni ja punaisiin huuliini. Hyväksyin sen, että vihaan liikuntaa, rakastan ruokaa ja hyvää viiniä. Aloin kuitenkin tekemään joogaa sekä pidensin lenkkejä koirani kanssa. Aloin myös syömään paremmin ja pitämään parempaa huolta kehostani. Opin rakastamaan itseäni. Hemmottelin itseäni tilaamalla upean antiikkisen puuterirasian ja putsaamalla sen huolellisesti. Heitin pois kaikki rumat alusvaatteet ja ostin sellaisia, jotka olivat ennen kaikkea mukavia, mutta joita olisin halunnut myös esitellä. Ostin myös ensimäisen seksileluni ja tajusin, että orgasmin jälkeinen hymy oli upea. 

Tajusin, että minun ei todellakaan tarvinnut olla ”luonnollisen” kaunis, mutta että minun piti hyväksyä itseni. Se oli yllättävän helppoa, kun aloin tekemään muutakin kuin piilottamaan meikkivoiteella piirteitä, joista en pitänyt. Huomasin, että minulla on jumalaisen ihanat poskipäät. Minun kulmani ovat luonnollisesti tuuheat hienostuneella kaarella ja voi kuinka minä rakastankaan silmiäni. Minä en ehkä pidä ihostani, mutta se on ok. Nykyään kuitenkin voin marssia kauppaan meikittä, sillä tiedän, että minun poskipääni ovat taionomaiset. Aloin tekemään samaa keholleni. Kuljin alasti kotonani ja huomasin, kuinka mukavat rintani ovat. Ne ovat eri paria, mutta voi kuinka pehmeät ne ovatkaan ja samaan aikaan niin ryhdikkäät. Minun sääreni ovat todella kauniit ja rakastan käsiäni ja jalkojani. 

Mitä enemmän löysin itsessäni kauniita asioita, sitä enemmän aloin hyväksymään puolet joista en ehkä niin pitänyt. En enää syyllistänyt itseäni siitä. Kiitin kroppaani, kehuin sitä. Heitin myös pois vaatteet, joiden ainoa ostosyy oli ollut se, että ne piilottivat minut. Sen sijaan ostin kirkkaan sinisen puuvilla mekon, joka korostaa tiimalasi vartaloani. Se ei peitä vatsani pyöreyttä, mutta hitto soikoon kuinka kutsuvalta lantioni kaari näyttää. Lisäksi kaapistani löytyy nykyään äitini vihaamia paitoja, jotka korostavat kauniita rintojani.

Nykyään huomaan, etten kiinnitä enää juuri huomiota artikkeleihin, jotka kertovat nopeista tavoista laihduttaa. Olen enemmän oma itseni, olen iloinen. Minulle itsevarmuus on sitä, että rehellisesti sanon istuvani helposti tunnin kampauspöydän ääressä ja laittautuvani. Minä en väitä olevani tämän näkäinen kun nousen ylös sängystä. Minä olen tehnyt oman kauneuteni, löytämällä sen. Toisaalta saatan hyvillä mielillä heilua collareissa ja sutturassa, mutta tunnen itseni silti kauniiksi. 

Tuskin ikinä tulen hyväksymään täysin vartaloni, mutta nykyään en enää piilota sitä tai usko olevani ruma. Uskon suuren osan siitä johtuvan Ditasta. Kun luin Your Beuty Markin johdannon, itkin. Minusta tuntui kuin joku olisi vihdoin ymmärtänyt miltä minusta tuntui. En sopinut aiemmin laisinkaan kauneus ihanteisiin, jotenka loin omani. Loin terveen ihanteeni. Se ei ole viisi kiloa laihempi vaan se on onnellisempi minä. Minä sain olla seksikäs, kaunis ja tehdä sen itse.

Nykyään en häkelly kun kokki kutsuu minua kauniiksi. Syntymäpäivänäni hymyilin reilusti ja sanoin: ”niinpä!”. Ensimäisillä trefeilämme tiesin, että jos hän sanoisi mitään pahaa kampauspöytäni alueesta, hän lähtisi. Aika, jonka vietän sen pöydän ääressä on minulle pyhää. Se on aika, jolloin luon itsestäni sellaisen naisen, kuin haluan olla ja minusta tulee hän. Kun istun sen ääressä meikittä ja vain harjaan hiuksiani ajatellen päivääni, hymyilen. Koska minä olen kaunis, minä olen seksikäs ja minä olen minä. En ole enää särkynyt ihminen vaan kokonainen ja olen koonnut sen itse. Olen luonut oman kuvani entistä vahvempana.