Kotimatka sairaalasta oli karmea. Jokainen töyssy ja pomppu tuintui häijyltä. Anoppini puhe oli jatkuvaa ja minulla oli ikävä tippaa. Suoraan sanoen, pidättelin oksennusta ja tuijotin tiukasti horisonttiin. Olin kuitenkin onnellinen. Pystyin puhumana, nielemään ja oloni oli elävä. Tottakai tämä kaikki muuttui, sillä sairaalan suonen sisäiset ovat täysin eriasia kuin pillerit. Lisäksi kävi ilmi, että ”kovat” kipulääkkeet eivät juuri vaikuttaneet minuun. Olin Panadollilla kaksi viikkoa sekä sekoitin antibioottini törkeästi jäätelöön ensimmäiset päivät. 

Joulu Aattoa odotin innolla. Se olisi ensimmäinen joulu, kun olisin yhdessä mummoni, äitini, isäni sekä Kokin ja hänen äitinsä kanssa. Lisäksi sisareni ja hänen aviomiehensä kävivät pyörähtämässä, kuten myös setäni ja hänen vaimonsa. Voin kuitenkin myöntää, että joulu ei ole joulu ilman ruokaa. Lisäksi meinasin menettää hermoni useamman kerran äitiini sekä kokkiin. Jäätelö ja vanukas olivat ainoat ruuat, joita edes kykenin kuvittelemaan syöväni. Jatkuva ruuan tuputtaminen oli vain ahdistavaa. Yllättävä liittolainen oli isäni. Hän ärähti molemmille, kun aloin hermostumaan ja totesi, että minä tiesin nyt parhaiten omat rajani. Lisäksi, kuka vapaaehtoisesti söisi ihanassa joulupöydässä vanukasta? 

Ruoka oli vaikeinta. Minulla on yhä tiettyjä rajoitteita, vaikka leikkauksesta on pian kolme viikkoa. Se hetki kun söin ensimmäisen suklaani ja ystäväni keksivät antaa minulle yrttipatongin sisukset ovat kultaisia. Nyt tilanne on normalisoitunut, mutta mitään raapivaa en uskalla vieläkään syödä. Kurkku on edelleen hieman arka ja appelsiini mehu oli isoin virheeni: se kirvely sai minut lähes itkemään. En myöskään halua enää nähdä silmissäni vadelma mehujäätä tai mustikkakeittoa ja vanukkaat ovat täysin out. 

Leikkauksesta kului viikko ja olin KIPEÄ. Koska nieleminen oli hankalaa, en halunnut olla yksin. Olin siis lähes koko ajan vanhempieni luona ja isä antoi minun nukkua omalla puolellaan sänkyä. Siskon poikani olivat paripäivää ja tottelivat minua mukisematta kaikessa. Kokki taas aiheutti harmaita hiuksia olemalla täysi mäntti. Hänen työnantajansa ei ollut suunnitellut laisinkaan uutta vuotta ja kaikki oli buukattu täyteen. Tämä laukesi minun niskaani ja kun seuraavana yönä kokki tuli kotiin, minä itkin. Olin todella loukkaantunut, sillä olin koko ajan hyvä potilas. En hangoitellut tai kitissyt ja kukaan tuskin tajusi, kuinka paljon minuun sattui. Tämä oli johtanut siihen, että kokki ei tajunnut minun kipujeni määrää. Emme myöskään olleet viettäneet yhtään aikaa kaksistaan sen jälkeen, kun päädyin sairaalaan. Emme oikeastaan viettäneet yhdessä päivää ennen kuin kolme viikkoa tapahtuneesta kului. Mutta lopulta sovimme ja myöhemmin Kokin työnantaja soitti ja kyseli kuulumisiani.

Kaiken kaikkiaan toipuminen on ollut hidasta, mutta kun olen voinut syödä, se nopeutui. Yksi asia kuitenkin ilmeni: minulla on herpes. Soitin maanantaina lääkäriin, kun alapäässäni oli rappuloita, jotka olivat kipeitä ja kutisivat. Ajattelin sen olevan hiivasta johtuvaa, sillä minulla tai kokilla ei ole ollut mitään herpekseen viittaavaakaan ikinä. Ajatus ei rehellisesti edes vilkuttanut mielessäni. Kun hoitaja sen sanoi, olin kuin puulla päähän lyöty. Onneksi siirryimme kondomeihin ja seksiä emme ole harrastaneet, jotenka kokki on turvassa. Hoitaja epäili, että sairastaminen ja kaikki stressi on nyt vihdoin laukaissut sen. Olen saattanut saada sen käytännössä milloin vain, vaikka olen aina käyttänyt kondomia. Nyt kuitenkin tiedän ja osaan varautua tulevaisuudessa. 

Vaikka kokemus oli pelottava, enkä toivo sitä kenellekkään, en voi muuta kuin kiittää yliopistollista sairaalaa. Hoitajat olivat mitä ihanampia, anestesia lääkäri varasti osan sielustani ja oma lääkärini ihanan kärsivällinen. Lisäksi laboratorion väki osasi todella hommansa ja minulla ei ole pahaa sanaa siitä, vaikka huonekaverini oli, mitä oli. Tosin voisin haukkua paikallisen sairaalan pystyyn minun pompottelustani ja liian pitkistä jonoista. 

Kun pääsin eroon huonekaveristani, minut rullattiin neljän hengen huoneeseen, jossa oli kaksi muuta lisäkseni. Oloni oli muuttunut vihaiseksi. Minua ärsytti toden teolla se, että huonolla käytöksellä toinen oli saanut mukavan yhden hengen huoneen itselleen. Tottakai myöhemmin tajusin, että se oli myös muiden potilaiden etu, mutta kun olet sairas ja vihaat suurinta osaa ihmiskuntaa, ajatukset eivät kulje loogisesti. Olin ollut hoitajille aina kohtelias, kiittänyt ja arvostanut työtä ja minun palkkanani oli kuorsaava mummo. Ärsytys oli todella iso, mutta lopulta nukahdin äänikirja korvissani soiden. 

Aamulla heräsin jälleen tökittäväksi ja pohdin leikkausta. Lopulta päässäni totesin, että se ei olisi maailman huonoin idea. Olin kyllästynyt kipeänä oloon ja en uskonut leikkauksen voivan sattua sen hetkistä kipua enempää. Lopulta kun kävelin lääkärin luo, olin hyvin tyyni. Olin arvannut oikein ja päätyisin leikattavaksi vielä samana aamuna. Lääkäri kertoi riskeistä, joita minulle oli hieman enemmän, koska kurkkuni oli tulehtunut. Hän selitti riskit, hoidon ja kaiken mahdollisen. Nyökkäilin ja lopulta kysyin mieltäni kalvaneen kysymyksen: pääsenkö jouluksi kotiin? Jouluun oli enää vain kaksi yötä ja anoppini tulisi samana päivänä. Lisäksi, minua itketti ajatuskin siitä, etten saisi olla kokin kanssa ensimmäistä jouluamme. Lääkäri lupasi tekevänsä kaikkensa, jotta saisin olla perheeni kanssa. 

Kun pääsin huoneeseen, olin yksin. Huonekaverini olivat päässeet pois ja koin kateutta. Hoitajat kysyivät haluaisinko käydä vielä suihkussa. Kuukautiseni olivat alkaneet, hormoonien lopettamisen ilot olivat yhä kanssani, ja kaipasin todella suihkua sekä kuukuppiani. Sairaalan siteet kun ovat massiivisia. Suihkusta päästyäni minua jo hoputettiin. En siis todellakaan ehtinyt edes pelkäämään kun minua lähdettiin kiidättämään eteenpäin. 

Leikkaussalissa jännitin, mutta hoitohenkilökunta oli todella herttaista. He varmistelivat minun olevan kunnossa, juttelivat kanssani joulusta ja jäätävästä suklaahimostani. Sitten kättäni kirvelsi ja seuraavat muistikuvani ovat heräämöstä. Muistan heilutelleeni varpaitani ja ajattelevani, että sahara oli erehtynyt suuhuni. Sain silmät auki ja hoitaja antoi minulle tippoja. Kurkkuni tuntui oudolta, mutta siihen ei sattunut. Olin vain todella unealias. Ensimmäisessä osassa kanyylin laittanut anestesia lääkäri tuli tervehtimään minua. Hän jutteli minulle ja kysyi, oliko kanyyli ollut hyvin. Valitin, että en voinut neuloa. Hän nauroi ja toivotti pikaista paranemista. Huomasin, että ääneni kulki paremmin ja pinnistelin hereillä pysyäkseni. Hoitaja jutteli kanssani myös jotain, mutta he todella antavat hyvät tropit enkä jaksa muistaa tarkkaan mitään. Saatoin selittää jotain siitä, kuinka herkullista äitini kotijuusto on. 

Pääsin takaisin osastolle ja odotin juomista. Sain tiputella suuhuni tippoja, mutta muuten vietin aikani nukkuen. Kun sain vettä, hihkuin riemusta. Ensimmäinen kulaus jääkylmää oli taivaallinen. Söin hieman ja nukahdin. Kokki tuli käymään. Edellisenä päivänä hän oli lähinnä pidellyt hiuksiani, kun olin kakonut limaa. Hän toi tyynyni, mäyräkoira pehmoni ja akkulaturin. Ääneni oli kuulemma paljon parempi ja soitin äidille, joka yllättyi myös siitä. Vietin koko päivän nukkuen. Vasta myöhään illalla aloin jälleen pitämään silmiäni auki ja söin varovasti. Kurkku oli arka ja jos tunnin kipua, sain nopeasti lääkettä. 

Huoneeseeni kärrättiin tyttö, jonka tarina kuulosti tismalleen omaltani. Juttelimme ja kävi ilmi, että hän oli läheisestä kaupungista, jossa olin ollut yläasteella. Meillä oli jopa samoja ystäviä! Meillä synkkasi ja höpöttelimme. Minä lohdutin ja tsemppasin häntä ja hän minua. Lopulta molemmat sammuimme ja olin todella iloinen, sillä minä sain syödäkkin yli puolenyön. 

Seuraavana aamuna odotimme molemmat lääkäriä. He olivat kuitenkin kierroksella laulamassa, olihan aaton aatto! Kun hoitajat kertoivat, että esitys oli aulassa, kiskoin itseni ylös. En ollut kuullut joululauluja pitkään aikaan! Lupasin kertoa huonekaverilleni kaiken. Niimpä kipitin kuuntelemaan ja lääkäri nappasi minut yleisöstä kun he tekivät lähtöä. ”Hienoa, että olet jo jaloillasi. Nähdään pian”, se tuntui hyvältä merkiltä. Niinhän se olikin, sillä lääkärin nähtyäni, hän julisti minut kykeneväksi kotiutumaan. Hoitajan kanssa kävimme läpi hoito-ohjeet ja lääkkeet sekä hän vakuutti, että pääsisin eroon kiusallisesta vaivasta: kun join, vesi saattoi tulla nenästäni ulos! 

Lopulta odotin innoissani Kokkia. Minä ja huonekaverini heitimme läppää, kikattelimme ja meillä oli oikein hauskaa. Olimme molemmat hyvällä tuulella, sillä minusta lähti ääntä ja kykenin syömään ja hänen vointinsa oli kohentunut huimasti. Kun mieheni sitten käveli sisälle, hän oli todella yllättynyt erosta. Olin lähellä normaalia itseäni. Kun viimeinen antibiootti oli tippunut, olin poissa sairaalasta. Anoppi halasi minua tiukasti pihalla. 

seuraavaksi kerron paranemisesta