Kun minut kärrättiin osastolle sen ihanan hoitajan toimesta, joka myös haki söpön anestesia lääkärin, aloin olla rauhallisempi. Minuun ei sattunut. En ollut sitä hetkeä aiemmin tajunnut, kuinka todella kipeä olin! Kaikki hoitajat tervehtivät minua ja lohduttivat. Naamaltani näki, että olin parkunut suurimman osan ajasta sekä olin kalpea kuin haamu. Minut kärrättiin kahden hengen huoneeseen ja sain asettua rauhassa. Tosin jouduin käyttämään sairaala vaatteita. Tosin hikoilin niin paljon kuumeen laskiessa, että olin vain iloinen hoitajien vaatimuksesta – lakanoiden vaihto ja puhdas pyjama tulivat tutuiksi. Sain mehujaan, vadelma ei ole enää lempimakuni, ja nukkua. Yhdeksältä huonekaverini saapui. Hän ei tervehtinyt tai puhunut. Eikä minusta lähtenyt ääntä. Annoin hänen olla rauhassa. 

Minun piti käydä vessassa ja kun kuljin hänen sänkynsä ohitse katseemme kohtasivat ja hymyilin heikosti. Hoidin hommani ja kun tulin ulos, kysyin haluaisiko hän kaukosäätimen. En jaksanut keskittyä ohjelmiin ja kuuntelin mieluummin äänikirjojani. Kipulääkkeet auttoivat ja kykenin syömään varovasti mustikkasoppaa sekä hieman jogurttia. Nämä molemmat ovat myös päätyneet nyt: ei vähään aikaan – listalleni. Huonekaverini kysyi miksi olin sairaalassa ja kerroin, kuinka minulla oli pusutauti. Hän kertoi, että mies oli lyönyt hänen leukaansa ja nyt se oli murtunut kahdesta kohtaa. Järkytyin ja pahoittelin hänelle. Hän alkoi kertoa elämästään ja kuuntelin. Mies oli tappanut itsensä ja hän oli omalla paikkakunnallaan pahassa maineessa. Häneltä puuttui pikkurillistä osa ja niin edelleen. Hälytyskelloni soivat ja kovaa, mutta koska hän ei ollut käyttäytynyt asiattomasti tai uhkaavasti, en halunnut vaivata hoitajia. Lopulta nukahdin ja yöllä heräsin riitelyyn. Huonekaverini kielenkäyttö oli törkeää hoitajia kohtaan, jotka olivat olleet asiallisia, mukavia sekä hyvin ymmärtäväisiä. Hän uhkaili lyövänsä näiltä leuan katki, jollei hän saisi lisää lääkkeitä. Oikeastaan kuvittelin näkeväni unta ja jatkoin nukkumista. Myöhemmin selvisi, että vartija oli istunut lopun yötä ovemme takana ja koko seuraavan päivän.

Aamulla minut herätettiin ja jäin odottamaan verenottajaa. Nuori tumma mies tuli huoneeseen ja hymyilin hänelle, nimitin häntä vampyyrien ruokkijaksi ja hän nauroi. Oloni oli parempi kipulääkkeiden ja nesteytyksen takia, mutta ääntä ei yhä ollut juurikaan. Hän jutteli ja otti vertani hienosti. Kehuin häntä ja toivotin mukavaa päivänjatkoa. Siitä ei mennyt useatakaan minuuttia kun pääsin näkemään lääkärini. Hän oli nuori ja komea kaveri, sekä oikein mukava. Hän ronkki minua vähän ja lopulta sanoi: ”jos antibiootit eivät ala auttamaan, joudumme leikkaaman kitarisat”. Menin valkoiseksi kuin lakana ja sain vain kysyttyä: ”mutta saanhan mä tänään vain olla?” Lääkäri hymyili lämpimästi ja lupasi, ettei kukaan kiusaisi minua enää tänään. Huokaisin helpotuksesta ja palasin huoneeseen. 

Huonekaverini haetttiin leikkaukseen, jossa ensimmäinen murtumakohta korjattaisiin. Hän lähti ja toivotin onnea matkaan. Viestittelin ystävieni kanssa ja nukuin. Oli ihanaa olla yksin ja vain levätä sekä välillä pyytää hoitajilta mehujäätä. Minun kädessäni oli jatkuvasti nestettä, antibiootteja tai kipulääkkeitä. Kurkkuni oli kuulemma lähes täysin kiinni. onneksi nenäni kautta sain hengitettyä normaalisti. 

Huonekaverini palasi leikkauksestaan ja oli luonnollisesti kipeä. Leikkauksen jälkeen hän ei kuitenkaan saanut juoda tai syödä mitään. Lisäksi kipulääkkeet eivät tulleet vielä kyseeseen, mutta hoitaja ehdotti kylmäpakkausta. Toivotin kaverini tervetulleeksi ja lohdutin, että kipu menisi ajallaan pois. Sisareni tuli käymään ja toi minulle kasan roskanovelleja sekä suolatikkuja. Kaikki välipalat kun olivat makeita ja minä himoitsin suolaa. Naksutin ne oikein pieniksi ja huuhdoin vedellä alas. Juttelimme suklaasta ja siskoni lupasi tuoda minulle paketin seuraavana päivänä. Hiljainen pyyntö sermin takaa hellensi sydämeni ja lupasin, että jakaisin omani huonekaverini kanssa. Tiesin, että hän tuskin pääsisi jouluksi kotiin, eikä kukaan ollut käynyt hänen luonaan. Annoin kännykkänikin lainaan, jotta hän sai puhuttua äitinsä kanssa. Lisäksi laitoin äidille viestiä leikkauksen jälkeen, kun tytär niin pyysi. 

Nukahdin hetkeksi ja heräsin siihen, kun huonekaverini uhkaili lempi hoitajaani. Hän huusi, raivosi, väitti että hoitaja halusi hänen kärsivän. Nousin varovasti istumaan ja kuuntelin tarkkaan. Tunsin suuttumusta, sillä hoitajat toimivat parhaansa mukaan ja lääkäri todella päättää lääkkeistä. He eivät voi sooloilla niiden kanssa. Lopulta hoitaja hieman hermostui ja kysyi, uhkailiko huonekaverini häntä? Toinen oli juuri uhonnut iskevänsä hoitajan leuan säpäleiksi ja sitten suurin silmin väittää, ettei uhkaile. Minua suututti, mutta myös pelotti. Huonekaveri oli lähes repinyt kanyylinsa irti ja lähtenyt menemään. Hän ei ollut vakaa.

Kun hoitaja lähti hakemaan lievää kipulääkettä sekä numeroa lääkärille, jotta potilas saisi keuhkota tuolle, minä näppäilin kiireesti viestin: ”Onko mahdollista, että minut siirrettäisiin? Olen peloissani”. Kun hoitaja tuli sisään ja antoi tiedot sekä lääkkeen ja oli lähdössä, kohteliaasti pyysin häntä katsomaan kanyyliani. Siinä ei ollut mitään vikaa, mutten halunnut riskeerata huonekaverini reaktiota. Annoin kännykkäni ja hoitaja luki viestin nopeasti. Hän nyökkäsi ja kuiskasi, että he olivat jo siirtämässä minua. He tulisivat pian ja vartija oli oventakana. Jäin odottamaan eikä kulunut edes kolmea minuuttia kun neljä hoitajaa keräsi kaikki tavarat päälleni ja siirsivät minut pois. Huonekaverini toivotti minulle pikaista vointia ja vastasin samoin. Kun olin ulkona huoneesta, tärisin kevyesti. 

Seuraavaksi pääsette kuulemaan kuinka pieni maailma todella on. 

Olin selittämättömän kipeä koko syksyn ja jatkuvasti kuumeessa/nuhassa/kurkkukipeänä ja finrex oli lempi juomani. Tottakai pistin kaiken järkyttävän stressin ja perinteisen syys flunssan piikkiin. Lopulta Kokki sai tarpeekseen ja pakotti minut terveyskeskukseen kun tunsin koko ajan olevani lähellä oksennusta. Nenäni oli täysin vapaa tavarasta, jotenka kaikki kuulemma valui nieluun – how nice. Tästä alkoikin sitten melkoinen viikko. Minulla todettiin angiina, mutta todella matalia tulehdusarvojani ihmeteltiin kuulemma viiden hoitajan voimin. Testi oli kuitenkin positiivinen, joten antibiootteja naamaan. Tämä tapahtui perjantaina. Sunnuntaina olin aivan romuna. Nieleminen sattui, syöminen sattui, juominen sattui ja olin koko ajan kuumeessa. En myöskään kyennyt puhumaan sanaakaan. Antibiooteista ei ollut mihinkään. Lopulta kokki ja äitini pakottivat minut päivystykseen, jossa minut otettiin melko nopeasti sisälle. Hoitaja oli kerrassaan ihana ja pian kävi ilmi, että tulehdusarvoni olivat vain kipittäneet korkeammalle. Lääkäri alkoi epäillä pusutautia ja passitti minut seuraavaksi päiväksi labraan sekä antoi matkaan kolme porekipulääkettä. 

Seuraavana päivänä oksensin. Porelääke sai minut voimaan todella pahoin, mutta sotilaan tahdolla pääsin antamaan näytteet ja sitten lääkäriin. Pusutauti, jolle ei oikein voitu tehdä mitään oli minun tuomioni. Suurin osa kuulemma saa sen lapsena, mutta olin epäonnekas ja nappasin sen nyt. Käskivät tulla huomenna uudelleen, sillä maksa-arvoni olivat koholla ja joku alkoi vilkutella osastokorttia. Olin aivan paniikissa. Tiistaina sama ruljanssi, mutta minut työnnettiin vuoteille makaamaan ja olin todella peloissani. Lisäksi kukaan ei saanut olla luonani! Olin yksin, nälissäni, todella peloissani. Epävarmuus kalvoi minua. Toinen lääkäri sanoi osastolle jäämisen puolesta, mutta osastolääkäriltä kinusin luvan lähteä kotiin. En halunnut jäädä. En ole ollut koko aikuisikäni aikana yötä sairaalassa ja tämä oli ensimmäinen kerta kun minulla oli myös kanyyli kädessä. Kokki tuli hakemaan minut ja koko automatkan pidätin huonoa oloa. Onneksi olin maininnut siitä, sillä sain pahoinvointi lääkke reseptin, mutta en yhtään sairaalassa. Tämän johdosta oksensin jälleen. Eräs jäätelö ei ole enää lempparini. 

Seuraavana aamuna minun piti jälleen mennä laboratorioon ja rönkittäväksi. Olin lopen uupunut, itkuinen ja halusin vain nukkua. Tiedättekö sen pisteen, kun ei enää vain jaksa? Yleensä jaksaa olla mukava ja ihana, mutta sitten tulee se täydellinen piste? Pyysin hoitajilta lupaa lähteä kotiin lepäämään ja imemään jääpuikkoja. En halunnut olla ensiavun kovilla penkeillä, vedossa ja odottaa. Lisäksi minusta oli otettu verta avoneulalla ja se oli tehnyt todella kipeää. En saanut lähteä. Lopulta äitini liittyi seuraan ja luojan kiitos hän oli paikalla, sillä kokin oli mentävä töihin enkä yksin olisi pärjännyt. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä. Lääkäri antoi odotuttaa neljätuntia, kunnes lähetti minut korvalääkärille hetken kurkkuani katseltuaan. Siitä seurasi pelottavimmat, kamalimmat, puolituntia elämässäni. Kerroin lääkärille, etten pitänyt hänestä juuri sillä hetkellä ja itkin. Olin niin väsynyt ja kipeä. Suuri neula työnnettiin kurkkuuni ja he koettivat imeä mätää, jota ei siellä edes ollut, ja muuta. Lopulta lääkäri sanoi, että minut lähetettäisiin nyt yliopistolliseen sairaalaan. Aloin itkeä. En todellakaan halunnut sairaalaan! En halunnut olla kaukana perheestäni, koirastani ja miehestäni. Ulvoin, että en jaksanut ja halusin vain nukkumaan. Oksentelin lisäksi koko tämän ajan. Äitini pysyi tiukkana ja niinpä lähdimme hakemaan minulle tavaroita kotoa, koirani ja sairaalaan. 

Koko matkan oksensin limaa, itkin ja rukoilin etten joutuisi sinne. Äiti pysyi lujana ja minä hiljaa hoitajille. Kaksikymppisen omatoimisuus oli kadonnut. Lisäksi tilanne oli paha, sillä ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen isäni silitti päätäni. Meidät istutettiin odottamaan ja jälleen odotimme. Kello lähenteli kuutta enkä ollut juonut tai syönyt kunnolla kuuteen tuntiin. Kun hoitaja tuli luoksemme ja mittasi kuumeeni, se nousi lähes 40 asteeseen. Hän keskusteli lääkärin kanssa ja minä jäisin ainakin yöksi sairaalaan. Hoitaja oli suloinen tuoden minulle peiton ja sitten pahimman viholliseni: kanyylin. Hän katsoi kädenselkääni ja kysyi, kuka minua oli tökkinyt. Kerroin, kuinka joku idiootti oli ajatellut neulafoobikon olevan hyvää harjoitusta opiskelijalle perhosneulan kanssa. Minusta kun ei saa verta muualta. Hoitaja myönsi heti, ettei uskaltaisi kiusata minua ja lähti hakemaan kokeneempaa. Lopulta paikalle asteli komea anestesia lääkäri, joka hellästi jutteli ja lohdutteli. Myönnän kuumepäissäni ajatelleeni, että kokki voisi hankkia asukseen sen lääkärin asun. Hän lopulta sai kanyylin paikalle kerralla. Aloin saamaan suonensisäistä kipulääkettä ja antibiootteja. Nukahdin hetkeksi äidin kainaloon ja sitten oli aika nähdä lääkäriä. Onneksi minusta oli jo imetty kaikki veri siltä päivältä, koska olisin muuten noussut kapinaan. Lopulta minut päästettiin väliaikaiseen sänkyyn ja äitini lähti. Olin yksin ja käänsin lempiäänikirjani voluumit kattoon. 

Seuraavassa osassa tapaamme huonekavereitani ja sairaalan arkea