Pusutauti ei olekkaan sama asia kuin halipula osa 1
Olin selittämättömän kipeä koko syksyn ja jatkuvasti kuumeessa/nuhassa/kurkkukipeänä ja finrex oli lempi juomani. Tottakai pistin kaiken järkyttävän stressin ja perinteisen syys flunssan piikkiin. Lopulta Kokki sai tarpeekseen ja pakotti minut terveyskeskukseen kun tunsin koko ajan olevani lähellä oksennusta. Nenäni oli täysin vapaa tavarasta, jotenka kaikki kuulemma valui nieluun – how nice. Tästä alkoikin sitten melkoinen viikko. Minulla todettiin angiina, mutta todella matalia tulehdusarvojani ihmeteltiin kuulemma viiden hoitajan voimin. Testi oli kuitenkin positiivinen, joten antibiootteja naamaan. Tämä tapahtui perjantaina. Sunnuntaina olin aivan romuna. Nieleminen sattui, syöminen sattui, juominen sattui ja olin koko ajan kuumeessa. En myöskään kyennyt puhumaan sanaakaan. Antibiooteista ei ollut mihinkään. Lopulta kokki ja äitini pakottivat minut päivystykseen, jossa minut otettiin melko nopeasti sisälle. Hoitaja oli kerrassaan ihana ja pian kävi ilmi, että tulehdusarvoni olivat vain kipittäneet korkeammalle. Lääkäri alkoi epäillä pusutautia ja passitti minut seuraavaksi päiväksi labraan sekä antoi matkaan kolme porekipulääkettä.
Seuraavana päivänä oksensin. Porelääke sai minut voimaan todella pahoin, mutta sotilaan tahdolla pääsin antamaan näytteet ja sitten lääkäriin. Pusutauti, jolle ei oikein voitu tehdä mitään oli minun tuomioni. Suurin osa kuulemma saa sen lapsena, mutta olin epäonnekas ja nappasin sen nyt. Käskivät tulla huomenna uudelleen, sillä maksa-arvoni olivat koholla ja joku alkoi vilkutella osastokorttia. Olin aivan paniikissa. Tiistaina sama ruljanssi, mutta minut työnnettiin vuoteille makaamaan ja olin todella peloissani. Lisäksi kukaan ei saanut olla luonani! Olin yksin, nälissäni, todella peloissani. Epävarmuus kalvoi minua. Toinen lääkäri sanoi osastolle jäämisen puolesta, mutta osastolääkäriltä kinusin luvan lähteä kotiin. En halunnut jäädä. En ole ollut koko aikuisikäni aikana yötä sairaalassa ja tämä oli ensimmäinen kerta kun minulla oli myös kanyyli kädessä. Kokki tuli hakemaan minut ja koko automatkan pidätin huonoa oloa. Onneksi olin maininnut siitä, sillä sain pahoinvointi lääkke reseptin, mutta en yhtään sairaalassa. Tämän johdosta oksensin jälleen. Eräs jäätelö ei ole enää lempparini.
Seuraavana aamuna minun piti jälleen mennä laboratorioon ja rönkittäväksi. Olin lopen uupunut, itkuinen ja halusin vain nukkua. Tiedättekö sen pisteen, kun ei enää vain jaksa? Yleensä jaksaa olla mukava ja ihana, mutta sitten tulee se täydellinen piste? Pyysin hoitajilta lupaa lähteä kotiin lepäämään ja imemään jääpuikkoja. En halunnut olla ensiavun kovilla penkeillä, vedossa ja odottaa. Lisäksi minusta oli otettu verta avoneulalla ja se oli tehnyt todella kipeää. En saanut lähteä. Lopulta äitini liittyi seuraan ja luojan kiitos hän oli paikalla, sillä kokin oli mentävä töihin enkä yksin olisi pärjännyt. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä. Lääkäri antoi odotuttaa neljätuntia, kunnes lähetti minut korvalääkärille hetken kurkkuani katseltuaan. Siitä seurasi pelottavimmat, kamalimmat, puolituntia elämässäni. Kerroin lääkärille, etten pitänyt hänestä juuri sillä hetkellä ja itkin. Olin niin väsynyt ja kipeä. Suuri neula työnnettiin kurkkuuni ja he koettivat imeä mätää, jota ei siellä edes ollut, ja muuta. Lopulta lääkäri sanoi, että minut lähetettäisiin nyt yliopistolliseen sairaalaan. Aloin itkeä. En todellakaan halunnut sairaalaan! En halunnut olla kaukana perheestäni, koirastani ja miehestäni. Ulvoin, että en jaksanut ja halusin vain nukkumaan. Oksentelin lisäksi koko tämän ajan. Äitini pysyi tiukkana ja niinpä lähdimme hakemaan minulle tavaroita kotoa, koirani ja sairaalaan.
Koko matkan oksensin limaa, itkin ja rukoilin etten joutuisi sinne. Äiti pysyi lujana ja minä hiljaa hoitajille. Kaksikymppisen omatoimisuus oli kadonnut. Lisäksi tilanne oli paha, sillä ensimmäistä kertaa yli viiteentoista vuoteen isäni silitti päätäni. Meidät istutettiin odottamaan ja jälleen odotimme. Kello lähenteli kuutta enkä ollut juonut tai syönyt kunnolla kuuteen tuntiin. Kun hoitaja tuli luoksemme ja mittasi kuumeeni, se nousi lähes 40 asteeseen. Hän keskusteli lääkärin kanssa ja minä jäisin ainakin yöksi sairaalaan. Hoitaja oli suloinen tuoden minulle peiton ja sitten pahimman viholliseni: kanyylin. Hän katsoi kädenselkääni ja kysyi, kuka minua oli tökkinyt. Kerroin, kuinka joku idiootti oli ajatellut neulafoobikon olevan hyvää harjoitusta opiskelijalle perhosneulan kanssa. Minusta kun ei saa verta muualta. Hoitaja myönsi heti, ettei uskaltaisi kiusata minua ja lähti hakemaan kokeneempaa. Lopulta paikalle asteli komea anestesia lääkäri, joka hellästi jutteli ja lohdutteli. Myönnän kuumepäissäni ajatelleeni, että kokki voisi hankkia asukseen sen lääkärin asun. Hän lopulta sai kanyylin paikalle kerralla. Aloin saamaan suonensisäistä kipulääkettä ja antibiootteja. Nukahdin hetkeksi äidin kainaloon ja sitten oli aika nähdä lääkäriä. Onneksi minusta oli jo imetty kaikki veri siltä päivältä, koska olisin muuten noussut kapinaan. Lopulta minut päästettiin väliaikaiseen sänkyyn ja äitini lähti. Olin yksin ja käänsin lempiäänikirjani voluumit kattoon.
Seuraavassa osassa tapaamme huonekavereitani ja sairaalan arkea
