Pusutauti ei olekkaan sama asia kuin halipula osa 3
Kun pääsin eroon huonekaveristani, minut rullattiin neljän hengen huoneeseen, jossa oli kaksi muuta lisäkseni. Oloni oli muuttunut vihaiseksi. Minua ärsytti toden teolla se, että huonolla käytöksellä toinen oli saanut mukavan yhden hengen huoneen itselleen. Tottakai myöhemmin tajusin, että se oli myös muiden potilaiden etu, mutta kun olet sairas ja vihaat suurinta osaa ihmiskuntaa, ajatukset eivät kulje loogisesti. Olin ollut hoitajille aina kohtelias, kiittänyt ja arvostanut työtä ja minun palkkanani oli kuorsaava mummo. Ärsytys oli todella iso, mutta lopulta nukahdin äänikirja korvissani soiden.
Aamulla heräsin jälleen tökittäväksi ja pohdin leikkausta. Lopulta päässäni totesin, että se ei olisi maailman huonoin idea. Olin kyllästynyt kipeänä oloon ja en uskonut leikkauksen voivan sattua sen hetkistä kipua enempää. Lopulta kun kävelin lääkärin luo, olin hyvin tyyni. Olin arvannut oikein ja päätyisin leikattavaksi vielä samana aamuna. Lääkäri kertoi riskeistä, joita minulle oli hieman enemmän, koska kurkkuni oli tulehtunut. Hän selitti riskit, hoidon ja kaiken mahdollisen. Nyökkäilin ja lopulta kysyin mieltäni kalvaneen kysymyksen: pääsenkö jouluksi kotiin? Jouluun oli enää vain kaksi yötä ja anoppini tulisi samana päivänä. Lisäksi, minua itketti ajatuskin siitä, etten saisi olla kokin kanssa ensimmäistä jouluamme. Lääkäri lupasi tekevänsä kaikkensa, jotta saisin olla perheeni kanssa.
Kun pääsin huoneeseen, olin yksin. Huonekaverini olivat päässeet pois ja koin kateutta. Hoitajat kysyivät haluaisinko käydä vielä suihkussa. Kuukautiseni olivat alkaneet, hormoonien lopettamisen ilot olivat yhä kanssani, ja kaipasin todella suihkua sekä kuukuppiani. Sairaalan siteet kun ovat massiivisia. Suihkusta päästyäni minua jo hoputettiin. En siis todellakaan ehtinyt edes pelkäämään kun minua lähdettiin kiidättämään eteenpäin.
Leikkaussalissa jännitin, mutta hoitohenkilökunta oli todella herttaista. He varmistelivat minun olevan kunnossa, juttelivat kanssani joulusta ja jäätävästä suklaahimostani. Sitten kättäni kirvelsi ja seuraavat muistikuvani ovat heräämöstä. Muistan heilutelleeni varpaitani ja ajattelevani, että sahara oli erehtynyt suuhuni. Sain silmät auki ja hoitaja antoi minulle tippoja. Kurkkuni tuntui oudolta, mutta siihen ei sattunut. Olin vain todella unealias. Ensimmäisessä osassa kanyylin laittanut anestesia lääkäri tuli tervehtimään minua. Hän jutteli minulle ja kysyi, oliko kanyyli ollut hyvin. Valitin, että en voinut neuloa. Hän nauroi ja toivotti pikaista paranemista. Huomasin, että ääneni kulki paremmin ja pinnistelin hereillä pysyäkseni. Hoitaja jutteli kanssani myös jotain, mutta he todella antavat hyvät tropit enkä jaksa muistaa tarkkaan mitään. Saatoin selittää jotain siitä, kuinka herkullista äitini kotijuusto on.
Pääsin takaisin osastolle ja odotin juomista. Sain tiputella suuhuni tippoja, mutta muuten vietin aikani nukkuen. Kun sain vettä, hihkuin riemusta. Ensimmäinen kulaus jääkylmää oli taivaallinen. Söin hieman ja nukahdin. Kokki tuli käymään. Edellisenä päivänä hän oli lähinnä pidellyt hiuksiani, kun olin kakonut limaa. Hän toi tyynyni, mäyräkoira pehmoni ja akkulaturin. Ääneni oli kuulemma paljon parempi ja soitin äidille, joka yllättyi myös siitä. Vietin koko päivän nukkuen. Vasta myöhään illalla aloin jälleen pitämään silmiäni auki ja söin varovasti. Kurkku oli arka ja jos tunnin kipua, sain nopeasti lääkettä.
Huoneeseeni kärrättiin tyttö, jonka tarina kuulosti tismalleen omaltani. Juttelimme ja kävi ilmi, että hän oli läheisestä kaupungista, jossa olin ollut yläasteella. Meillä oli jopa samoja ystäviä! Meillä synkkasi ja höpöttelimme. Minä lohdutin ja tsemppasin häntä ja hän minua. Lopulta molemmat sammuimme ja olin todella iloinen, sillä minä sain syödäkkin yli puolenyön.
Seuraavana aamuna odotimme molemmat lääkäriä. He olivat kuitenkin kierroksella laulamassa, olihan aaton aatto! Kun hoitajat kertoivat, että esitys oli aulassa, kiskoin itseni ylös. En ollut kuullut joululauluja pitkään aikaan! Lupasin kertoa huonekaverilleni kaiken. Niimpä kipitin kuuntelemaan ja lääkäri nappasi minut yleisöstä kun he tekivät lähtöä. ”Hienoa, että olet jo jaloillasi. Nähdään pian”, se tuntui hyvältä merkiltä. Niinhän se olikin, sillä lääkärin nähtyäni, hän julisti minut kykeneväksi kotiutumaan. Hoitajan kanssa kävimme läpi hoito-ohjeet ja lääkkeet sekä hän vakuutti, että pääsisin eroon kiusallisesta vaivasta: kun join, vesi saattoi tulla nenästäni ulos!
Lopulta odotin innoissani Kokkia. Minä ja huonekaverini heitimme läppää, kikattelimme ja meillä oli oikein hauskaa. Olimme molemmat hyvällä tuulella, sillä minusta lähti ääntä ja kykenin syömään ja hänen vointinsa oli kohentunut huimasti. Kun mieheni sitten käveli sisälle, hän oli todella yllättynyt erosta. Olin lähellä normaalia itseäni. Kun viimeinen antibiootti oli tippunut, olin poissa sairaalasta. Anoppi halasi minua tiukasti pihalla.
seuraavaksi kerron paranemisesta
