Pusutauti ei olekkaan sama asia kuin halipula osa 4
Kotimatka sairaalasta oli karmea. Jokainen töyssy ja pomppu tuintui häijyltä. Anoppini puhe oli jatkuvaa ja minulla oli ikävä tippaa. Suoraan sanoen, pidättelin oksennusta ja tuijotin tiukasti horisonttiin. Olin kuitenkin onnellinen. Pystyin puhumana, nielemään ja oloni oli elävä. Tottakai tämä kaikki muuttui, sillä sairaalan suonen sisäiset ovat täysin eriasia kuin pillerit. Lisäksi kävi ilmi, että ”kovat” kipulääkkeet eivät juuri vaikuttaneet minuun. Olin Panadollilla kaksi viikkoa sekä sekoitin antibioottini törkeästi jäätelöön ensimmäiset päivät.
Joulu Aattoa odotin innolla. Se olisi ensimmäinen joulu, kun olisin yhdessä mummoni, äitini, isäni sekä Kokin ja hänen äitinsä kanssa. Lisäksi sisareni ja hänen aviomiehensä kävivät pyörähtämässä, kuten myös setäni ja hänen vaimonsa. Voin kuitenkin myöntää, että joulu ei ole joulu ilman ruokaa. Lisäksi meinasin menettää hermoni useamman kerran äitiini sekä kokkiin. Jäätelö ja vanukas olivat ainoat ruuat, joita edes kykenin kuvittelemaan syöväni. Jatkuva ruuan tuputtaminen oli vain ahdistavaa. Yllättävä liittolainen oli isäni. Hän ärähti molemmille, kun aloin hermostumaan ja totesi, että minä tiesin nyt parhaiten omat rajani. Lisäksi, kuka vapaaehtoisesti söisi ihanassa joulupöydässä vanukasta?
Ruoka oli vaikeinta. Minulla on yhä tiettyjä rajoitteita, vaikka leikkauksesta on pian kolme viikkoa. Se hetki kun söin ensimmäisen suklaani ja ystäväni keksivät antaa minulle yrttipatongin sisukset ovat kultaisia. Nyt tilanne on normalisoitunut, mutta mitään raapivaa en uskalla vieläkään syödä. Kurkku on edelleen hieman arka ja appelsiini mehu oli isoin virheeni: se kirvely sai minut lähes itkemään. En myöskään halua enää nähdä silmissäni vadelma mehujäätä tai mustikkakeittoa ja vanukkaat ovat täysin out.
Leikkauksesta kului viikko ja olin KIPEÄ. Koska nieleminen oli hankalaa, en halunnut olla yksin. Olin siis lähes koko ajan vanhempieni luona ja isä antoi minun nukkua omalla puolellaan sänkyä. Siskon poikani olivat paripäivää ja tottelivat minua mukisematta kaikessa. Kokki taas aiheutti harmaita hiuksia olemalla täysi mäntti. Hänen työnantajansa ei ollut suunnitellut laisinkaan uutta vuotta ja kaikki oli buukattu täyteen. Tämä laukesi minun niskaani ja kun seuraavana yönä kokki tuli kotiin, minä itkin. Olin todella loukkaantunut, sillä olin koko ajan hyvä potilas. En hangoitellut tai kitissyt ja kukaan tuskin tajusi, kuinka paljon minuun sattui. Tämä oli johtanut siihen, että kokki ei tajunnut minun kipujeni määrää. Emme myöskään olleet viettäneet yhtään aikaa kaksistaan sen jälkeen, kun päädyin sairaalaan. Emme oikeastaan viettäneet yhdessä päivää ennen kuin kolme viikkoa tapahtuneesta kului. Mutta lopulta sovimme ja myöhemmin Kokin työnantaja soitti ja kyseli kuulumisiani.
Kaiken kaikkiaan toipuminen on ollut hidasta, mutta kun olen voinut syödä, se nopeutui. Yksi asia kuitenkin ilmeni: minulla on herpes. Soitin maanantaina lääkäriin, kun alapäässäni oli rappuloita, jotka olivat kipeitä ja kutisivat. Ajattelin sen olevan hiivasta johtuvaa, sillä minulla tai kokilla ei ole ollut mitään herpekseen viittaavaakaan ikinä. Ajatus ei rehellisesti edes vilkuttanut mielessäni. Kun hoitaja sen sanoi, olin kuin puulla päähän lyöty. Onneksi siirryimme kondomeihin ja seksiä emme ole harrastaneet, jotenka kokki on turvassa. Hoitaja epäili, että sairastaminen ja kaikki stressi on nyt vihdoin laukaissut sen. Olen saattanut saada sen käytännössä milloin vain, vaikka olen aina käyttänyt kondomia. Nyt kuitenkin tiedän ja osaan varautua tulevaisuudessa.
Vaikka kokemus oli pelottava, enkä toivo sitä kenellekkään, en voi muuta kuin kiittää yliopistollista sairaalaa. Hoitajat olivat mitä ihanampia, anestesia lääkäri varasti osan sielustani ja oma lääkärini ihanan kärsivällinen. Lisäksi laboratorion väki osasi todella hommansa ja minulla ei ole pahaa sanaa siitä, vaikka huonekaverini oli, mitä oli. Tosin voisin haukkua paikallisen sairaalan pystyyn minun pompottelustani ja liian pitkistä jonoista.
