Sopu sijaa antaa

Tajusin eilen, että kokki on ensimäinen mies, jolle olen avoimesti voinut näyttää ärtymykseni. Alkoholistin lapsena tämä ei todellakaan ollut itsestäänselvää. Kielen pureminen, katseen laskeminen ja omien tunteiden nieleminen on minulle paljon tutumpaa, kuin avoimesti niiden näyttäminen. Ystäväni ovat saaneet tutustua luonteeseeni hyvinkin, mutta en ole luottanut elämässäni yhteenkään kaksilahkeiseen näin vahvasti. Kun ärisimme toisillemme en hetkeäkään edes ajatellut kokin lähtevän! En pelännyt hänen hylkäävän minua vain, koska olin ärtynyt. 

Kun kokki vihdoin saapui mopedillaan pihaan häntä tervehti hyvin ärsyyntynyt tyttöystävä. Tuijotin telkkaria ja tunsin jalkojeni lihasten vapinan, olin painanut täysillä juoksemaan jokaisen löytämäni mäen. ”Aiotko sä mököttää koko illan?” Oli päivän kysymys vartti kokin tulon jälkeen ja silloin minä purkauduin. Kerroin kuinka en laisinkaan arvostanut tapaa, jolla hän oli homman hoitanut. Ymmärsin kyllä, että kaikki ei ollut hänen syytään, mutta hänen pitäisi ymmärtää minun viikonloppuni rakentuneen tiukasti hänen ympärilleen. Pökköä tuli vain pesään kun hän jupisi, ettei ollut tiennyt tulisiko takaisin tänään vai vasta huomenna. Lopulta hän oli lähdössä, koska ”en mä halua riidella”. Huudahdin turhautuneena, etten minäkään, mutta minä olisin tarvinnut häntä! Lopulta murruin kyyneliin stressin ja huolen sekaisena, jolloin kokki käsitti vasta, miten paljon todella olen kantanut sydämelläni. Hän kokosi minut syliin, pahoitteli, piti lähellä ja kysyi haluaisinko, että hän pyytää torstain vapaaksi kun käymme katsomassa sukulaistani sairaalassa. Koska äitini on siellä, hän tietää että pitäisin rohkean naamarin päässäni. Nyyhkytin, että se olisi mukavaa. 

Kokki halusi ajaa moponsa vielä kotiinsa saakka ja lupasi tulla takaisin. Yllätys yllätys, matkalla tuli vähän vilu ja herra jäi kotiinsa. Hän palasi kuitenkin seuraavana päivänä ja hieroi todella kipeät jalkani, toi viiniä sekä suklaata. Olimme entistä läheisempiä ja annoin anteeksi. En ole pitkävihainen ja kun minulta pyytää aidosti anteeksi, annan ja unohdan. Ilman sitä taitoa olisin jo varmasti muuttunut katkeraksi ihmiseksi. 

Tällä hetkellä odotan kokin ilmoitusta mukaan pääsemisestä. Haluan hänet vierelleni, sillä pelkään hieman mitä sairaalassa tulee vastaan. Sukulaiseni on ollut yksi läheisimmistäni, mutta useamman vuoden syöpä on muuttanut hänet lähes täysin. Hänen kuolemansa ei tulisi yllätyksenä, mutta ei se olisi laisinkaan helpompaa.