Virtahepo balettitunnilla
Lapsuudessani asuin maalla ja kaikki harrastukset olivat oikeastaan suunniteltu pojille alunperin. Partio, vpk ja atk-kerho olivat pitkälti suunniteltu poikia ajatellen ja tytöt tungettiin samoihin, sillä pienellä kunnalla ei ollut järkeä järjestää viidelle tytölle sen kummallisempaa tai viidelle pojalle. Eivätkä pojat tietenkään tee tyttöjen juttuja – duh. (Haistakaa sarkasmi viimeisessä lauseessa)
Vanhempani kävivät töissä ja isäni ollessa alkoholisti ei minun harrastuksiini haluttu juurikaan käyttää aikaa saatikka rahaa. Lisäksi isän mielestä vain partio oli kunnon harrastus ja minun leikkimiseni koneilla oli turhaa, koska hänestä ne eivät vieläkään ole tulleet jäädäkseen. Voisin kirjoittaa hänen sanomisistaan kirjan ja kohta kohdalta tieteellisesti osoittaa miten väärässä mies voi olla. Mutta anyways… vaikka olisin kuinka halunnut mennä tanssimaan en ikinä päässyt ja en tainnut edes pyytää. Ymmärsin jo pienenä, että mitä vähemmän pyytäisin, sitä parempi äitini kannalta.
Hautasin siis unelmat tanssista ja liihotin vain metsässä. Nyt sisuunnuin lopulta näihin rakkaus kiloihin ja päätin, että nyt jos koskaan voisin vielä helposti puuttua asiaan. Lisäksi kansalaisopiston tarjoama aikuisten baletti vaikutti hyvältä. Vakuutin itseni siitä, että muutkin ovat yhtä pihalla. Lukihan puku koodissakin: pukeutuminen vapaa, hiukset kiinni. Kuinkas kävikään…
Kun pääsin pukuhuoneeseen minä näin tossuja. Niitä söpöjä tossuja, joita olen nähnyt pikku tytöillä aikuisten jalassa. Olin yksi kolmesta, joilla ei sellaisia ollut. Minuun iski paniikki ja olisin halunnut kirmata pois ja piiloutua. En minä ole ikinä tanssinut muualla kuin klubilla raskaassa humalassa ja yksin kotona. Ei mitään arvokasta liikehdintää siis. Puhutaanko lisäksi lihaskunnostani – sitä ei ole. Keväällä aloitettu juoksu jäi. Vaakamambo ja koiran lenkkeilytys ovat olleet ainoita hikeä nostattavia ja viimeisestä se on lähes noloa sanoa. Rytmitajua on sen verran, että voin naputtaa jalkaa tahdissa – that’s it. Minulla ei ole aavistustakaan hienoista termeistä tai no mistään. Miten kaukana siitä perhanan tangosta edes piti olla ja saiko sillä hinata itsensä ylös?
Tunnilla tilanne ei parantunut. Kaikki muut tunsivat termit, tiesivät miten jalat menevät ja sitten olin minä. Asento viisi, jonka ranskankielinen nimi olisi voinut merkata patonkia minun tietämykseni mukaan, sai minut melkein nokalleen. Pyllähdin myös syvän plien aikana. Asentoni oli kamala, vauhti oli hurja ja pääni sisällä näin tanssivia virtahepoja kun muut olivat ylväitä joutsenia. Pompuissa minä hädin tuskin irtosin lattiasta. Mites tästä selvisin? Nauramalla. Kun takamus osui lattiaan minulta pääsi kunnon nauru. Lisäksi eräs selkeästi kauemin harrastanut tuli sanomaan, että ensmäisellä kerralla hänkin oli pyllyllään. Se lohdutti.
Kyllä minä menen takaisin. Minusta ei varmasti tule joutsensa puolessa vuodessa, mutta ehkä rumasta ankanpoikasesta voisi tulla sorsa? Tai oikeammin tuo virtahepokin on aika kiva 😉
