Muzungo muzungo!

 

Harjoitteluni sijoittuu siis Ugandaan, joka on Etelä-Afrikassa Kenian ja Tansanian naapurissa. Ugandan pääkaupunki on Kampala, joka on samalla suurin kaupunki. Kampalassa olimme ensimmäisen viikon ja nyt olemme neljä viikkoa pienemmässä kylässä Mpigissä. Ugandassa on äärettömän nopeaa väkiluvun kasvua ja perheen lukumäärä on edelleenkin noin seitsemän. Joten pinta-ala väkilukuun nähden on aika korkea. 

 

Viralliset kielet täällä on Englanti ja Swahili, mutta todellisuudessa ihmiset puhuvat täällä Lugandaa. Tämä tarkoittaa sosionomiharjoittelijalle sitä, että kieltä tulisi oppia nopeasti, jotta kommunikointi asiakkaiden kanssa onnistuisi. Uganda on köyhä maa, mutta hyvin rauhallinen näinä päivinä.

 

Kadulla kulkiessa varsinkin täällä mpigissä herätämme huomiota ja ihmiset huutelee meidän perään ”muzungo muzungo” mikä tarkoittaa valkoista. Ihmiset täällä haluaa ottaa kuvia meidän kanssa ja jotkut haluavat koskea ihoa. Olen ymmärtänyt että täällä arvostetaan valkoihoisia, jonka vuoksi suuri innostus on näkynyt meitä kohtaan. 

 

 

Kulttuuriero on ollut aika suuri niin hyvässä kun huonossakin. Ihmiset ovat ystävällisiä, todella iloisia, nauravaisia ja antavaisia. Sitten kun nauretaan, nauretaan kunnolla. Afrikkainen tapa on kutsua kaikkia kotiinsa ja tarjota kaikkea sitä mitä on jäljellä. Ruoka aina jaetaan täällä läsnäolevien kesken. 

 

Suomeen verrattuna vähäosaisten arvostus on vähän heikompaa, vammautuneita lapsia voidaan esimerkiksi häpeän pelossa piilotella ja heitä ”häviää” edelleen paljon. Isovanhemmista pidetään kyllä huolta, mutta ne joilla ei ole sukulaisia, ovat hyvin huonossa asemassa. Hiv-positiivisia ihmisiä kohtaan on esimerkiksi myös hirveän paljon edelleen vääriä ennakkoluuloja, jotka aiheuttavat syrjintää. 

 

Suomessa meillä on todella hyvin asiat kun vertaa tänne. Olemme jo reilussa viikossa saaneet kuulla paljon surullisia elämäntarinoita ja nähdä uskomatonta kurjuutta. Kaikkea näkemäämme en ole edes vielä osannut käsitellä ja veikkaan että kaikki tämä vain kolahtaa tajuntaan jonain päivänä.

 

Yhteisellisyys on kuitenkin ihanaa. Toisia autetaan ja lapset saavat juosta vapaina ulkona, kun porukka pitää niin hyvää huolta toisistaan. Ihmiset on täällä niin vahvoja, että meille traumaattiset vastoinkäymiset on heille vain pieniä mutkia matkassa.