Kätilöopiskelijan näkökulmasta

Tewali buzibu eli paikallisesti no problem!

Terkkuja Ugandasta Siljan blogilla vierailevalta kätilöopiskelijalta! Kohta onkin jo lähdön paikka. Kokemuksena Uganda on ollut niin kokonaisvaltainen, että syvälliseen analyysiin ei yhdessä blogikirjoituksessa pääse. Monta asiaa on tullut koettua ja muutama kokemus vielä edessä ennen kotiinpaluuta. Osa kokemuksista on ollut huikeita, uskomattomia ja kerran elämässä koettavia, osa henkisesti rankkoja ja käsiteltäviä löytyy varmasti Suomeen paluunkin jälkeen. Kuitenkin kun joku kysyy Suomesta mitä kuuluu, taitaa vakiovastauksena itsellä olla, että ihan normiarkea. Sen takia en kerrokaan meidän seikkailuista, vaan kerron mieluummin ihan meidän perusarjesta.

Orientaatioviikon jälkeen vietimme kaikki 11 ihmistä neljä viikkoa Mpigissä. Siellä arkeen kuului reikävessa, jonka onneksi sai vedettyä. Huoneissa asui useampi ihminen. Aamupalan jälkeen menimme töihin, kukin milloin minnekin, ja lounas oli klo 13. Sen jälkeen mentiin joko töihin takaisin tai sitten oli jotakin muuta ohjelmaa. Sen jälkeen meillä oli lomaviikko. Meitä kävi pieni porukka lomalla Sansibarilla (hakuna matata!), jonka jälkeen osa meistä muutti Kampalaan pieneen La’villa- hostelliin. Itse olen ollut sen jälkeen China-Uganda Friendship Hospital Nagurussa töissä. Kyseessä on isompi julkinen sairaala. Olin neuvolapuolella raskaanaolevien ja synnyttäneiden kanssa, ehkäisyneuvolassa, rokottamassa, Maternity-osastolla synnyttäneiden ja raskaanaolevien kanssa sekä synnytyssalissa. Raskaana olevia äitiysneuvolassa saattoi päivässä olla yli 150, maternity-osastolla ihmiset nukkuvat patjoilla lattialla ja sängyt ovat tupaten täynnä. Käytävät ovat täynnä ihmisiä. Äitiyspuoli on siis iso osa terveydenhuoltoa.

Yksityisyyttä ei täällä sairaalassa millään tavalla tunneta. Naguru- sairaalassa synnytyssalissa on kolme sänkyä, joiden välissä ei ole edes verhoa. Täällä ei välttämättä käytetä neulankuljettavaa ompeluun vaan ommellaan käsin, episiotomia saatetaan tehdä veitsenterällä ja ilman puudutusta. Vastasyntyneiden teho-osastolla ollessani 800 grammaisen keskosen keskoskaapista oli irrotettu virtajohto vedenkeittimeen. Lisäksi potilaiden lyöminen tai hoitajan huutaminen potilaalle ovat täällä arkipäivää. Esimerkiksi synnytyssalissa synnyttävien äitien lyöminen/läpsiminen, huutaminen, vähättely ja heille nauraminen ja huutaminen olivat jokapäiväistä. Melko vähän täällä on arvokkuutta synnyttämisessä. Samaan aikaan yksi äiti saattoi ulostaa vatiin, toinen maata vihreässä lapsivesilätäkössä ja kolmas olla haarat auki ponnistamassa vauvaa ulos. Huoneessa saattoi olla samaan aikaan kymmenen muuta ihmistä. Kun näistä puhuu Suomeen jollekin, normaali kommentti on, että ”kuulostaapa kyllä aika hurjalta!”. Sitä itse unohtaa miten hurjaa se onkaan, kun näistä asioista tulee itselle arkipäivää.

Hoitajilla on valta-asema potilaisiin nähden, ja sitä käytetään. Toki on olemassa myös aivan ihania hoitajia, jotka hoitavat työnsä nätisti. Aika rankkojakin juttuja täällä siis ehti todistaa melkein päivittäin, itsekin myönnän romahtaneeni isomminkin muutamana päivänä. Onneksi meillä on kaikilla omat rankat kokemuksensa ja meillä on niin uskomaton ryhmä, että ikinä ei jää yksin vaikeiden asioiden kanssa. Kaikkea ei ole voinut itseensä ottaa, muuten ei kyllä pää olisi kestänyt tätä kolmea kuukautta. Onneksi päivittäin täällä on kokenut ja nähnyt myös ihania, positiivisia asioita, jotka ovat pitäneet meidät pääsääntöisesti iloisella mielellä. Aivan huikea kokemus ollut ja kyllä Afrikka vaan vie sydämen.

Normaali päivä alkoi joko hostellin aamupalalla (leipää, munakas ja teetä) tai puurolla ja kahvilla, minkä mahdollistimme vedenkeittimiä ostamalla. Klo 7:30 yliopiston kyyti haki meidät sairaalaan. Toki 7:30 saattoi tarkoittaa afrikkalaiseen tapaan 7:30 tai 9 (”in Africa we have time, we don’t have watches”). Kun aamulla satoi vettä, meille ilmoitettiin vain, että lähdetään kunhan sade loppuu. Hoitajatkin tulivat töihin vasta, kun sade oli loppunut.

Töissä lounaalle mentiin yleensä 12-13 välissä ja ruokatunti meillä kesti tunnin. Lounaaksi söimme joko paikallista ruokaa ravintolasta tai ostimme jogurttia, banaania tai samosaa (paikallinen taikinakolmio, jonka sisällä on herneitä tai lihaa). Päivä loppui osastosta riippuen klo 14-16 välillä. Kotiin pääsimme joko yliopiston kyydillä (joka tuli kun tuli, oli sovittu aika mikä tahansa), paikallisilla moottoripyörillä (suhteellisen vaarallista touhua ilman kypärää ja ruuhkissa!) tai Uber-taxilla, joka osoittautui turvallisuutensa lisäksi halvimmaksi vaihtoehdoksi. Päivällisen söimme illalla, joka pääsääntöisesti tarkoitti nuudeleita, ehkä tonnikalan kanssa (kiitos vedenkeittimen!). Saatoimme joskus käydä myös ulkona syömässä tai syödä hostellilla. Illat menivät nopeasti, vaikkei ihmeitä tehtykään. Välillä kävimme kaupassa, ostamassa vettä tai hengasimme yhdessä porukalla ja välillä paikallisten ystäviemme kanssa.

Vapaita viikonloppuja on ollut suhteellisen vähän. Alussa oli paljon tutustumiskäyntejä eri paikkoihin ja muuten on ollut paljon suunnitelmia ja paljon nähtävää. Siksi nyt tuntuukin erityisen hyvältä rentoutua ja olla ilman suunnitelmia Ssese Islandsilla tämä loppuaika.

Ugandalaisesta arjesta voisi muutaman asian vielä kertoa. Ensinnäkin, monet asiat mitä Suomessa pitää itsestäänselvyyksinä eivät täällä sitä ole. Käytännössä suihku tarkoittaa kylmää vettä ja pesua suihkuhanan alla, eikä aina vettä tule kunnolla. Vesi haetaan kaupoista ja 18 litran kanisterista kaadetaan vettä 5 litran pulloon, josta edelleen 1,5 litran pulloihin. Jos ostaa kylmää vettä, se ei pysy kylmänä kauaa. Pyykit pestään käsin saaveissa. Toki on myös ihmisiä, jotka voivat pyykit pestä puolesta, ja tätä alussa paljon itse hyödynsinkin. Yksin ei kannata liikkua, ja pimeällä liikkumista kannattaa välttää. Aika vähän meidän ryhmälle mitään on tapahtunut, yksi laukku lähti kävelemään boda bodan ajaessa ohi ja napatessa laukun mukaansa ja yksi kaulakoru kaulasta Kampalan keskustassa. Kipeänä ollaan oltu melko vähän, vatsaongelmia on kaikilla ollut aika ajoin, nyt loppuajasta tuntuu olevan vähän enemmän.

Yksi euro on noin 3500-3800 ugandalaista shillinkiä. Nykyään en enää edes laske päässäni mitä asiat maksavat euroina. Koska Mzungu-hinnat ovat noin tuplat siitä mitä paikalliset maksavat, on pitänyt opetella myös tinkimistä. Ei sillä, että siinä vieläkään hyviä oltaisiin, mutta pitää kyllä tietää miten saada hinnat alaspäin. Monesti on huomattu, ettei meille välttämättä kysymys ole rahasta. Samahan se nyt on, maksetaanko 30 senttiä enemmän vai vähemmän, enemmän kyse on monesti periaatteesta. Myös käsitys rahasta on muuttunut. Jos ravintolassa ruoka maksaa 25000, mietitään voidaanko mennä syömään niin kalliisti. Euroissahan tämä ei siis ole kun noin 7 euroa. Isoin hämmennys tuli Sansibarilta tullessa, kun Tansanian shillingit piti päässään muuttaa euroiksi ja siitä edelleen Ugandan shillingeiksi.

Ugandalainen liikenne on ruuhkaisena aikana ihan oikeasti ruuhkainen, ja mennään sieltä väleistä mistä mahtuu. Suomessa ei enää mikään pieni monttu tiessä tunnu miltään, kun täällä monesti pää pomppii katossa. Ugandalaiset ovat todella uskonnollisia ja täällä on paljon myös muslimeja, joten rukouskutsut ovat kyllä tutuksi tulleet. Täällä näkee paljon kanoja ja vuohia kaduilla. Köyhyys näkyy kaduilla ja slummialueilla, joihin meistä muutama on päässyt tutustumaan harjoitteluiden kautta. Köyhyys näkyy myös kerjäläisten määrässä kaduilla ja autoteillä aikuisten ja lasten kerjätessä auton ikkunoista. Paljon autotiellä myös yritetään autoihin myydä tavaraa.

Ugandalainen ruoka on isolta osin kovin hiilihydraattipitoista. Kalaa toki syödään, ja Nagurun ravintolasta saa myös kanaa ja lihaa. Yleisiä täkäläisiä ruokia ovat Matoke ja Ugali. Matoke on keittobanaaneista ja Ugali maissijauhosta tehtyä muusia. Chapati-leipä ja samosat ovat myös yleisiä ruokia. Kadulta voi ostaa Rolexia, eli chapati-leipään käärittyä munakasta. Maapähkinäkastike on aivan hurjan ihanaa. Riisiä ja perunoita syödään myös paljon. Joka paikasta melkein saa ranskalaisia. Kaalisalaattia ja pinaattisalaattia syödään myös melko paljon. Herneet ja pavut kuuluvat normaaliin ruokavalioon täällä. Paljon syödään myös hedelmiä. Täällä kyllä hedelmät ovat aivan ihania! Avokadot ovat jättimäisiä ja niiiin hyviä.

Hyttyset ja muut öttiäiset täällä kyllä kuuluvat myös arkeen. Hyttysverkon alla nukkuminen, paukamien kutittaminen, luteiden etsiminen patjoista, torakoiden metsästys ja huoneen suihkuttaminen hyttysmyrkyillä ovat tulleet tutuksi. Luteita ei ole löytynyt, torakoistakin ollaan päästy eroon. Melko rauhallista siis ollut sillä rintamalla, vaikka täällä öttiäisvapaata elämää ole päässyt viettämään. Onneksi niihinkin tottuu!

Ugandalaiset ihmiset ovat pääsääntöisesti aivan ihania ja ystävällisiä. Vaikka olisi kuinka köyhä, vieraille annetaan sekin vähä mitä löytyy. Ugandalaiset lapset ovat aivan ylisuloisia, niin ystävällisiä, ennakkoluulottomia ja välittömiä. Kommunikointi on välillä edelleen hieman hankalaa. Emme aina ymmärrä ugandalaisten englannin aksenttia, eivätkä he meidän. Monet ugandalaiset mumisevat ja puhuvat todella hiljaa. Olemmekin siis omaksuneet paikalliset kommunikointikeinot ilman kieltä, ja yleisin vastauksemme mihin vaan on ”mmmm” ja kulmakarvojen nostaminen. Suomeen palattuamme muistakaa siis, että kyllä me kuuntelemme ja meitä kiinnostaa, vaikka se ei välttämättä siltä kuulosta. Myös korkeaääninen ”ey?” ja ahaa-ääninen ”eyyyyy” kuuluvat arkiseen kommunikointiimme. Paikallisilla on erittäin hämmentävä tapa käyttää facebookia ja päivittäin muistavat viesteillä kysyä mitä kuuluu. Ei se keskustelu siitä jatku ja samaa meille kuuluu, vaikka useamman kerran päivässä sitä kysyisi. Small talk on iso asia osata täällä. Meitä on myös yritetty käännyttää heidän uskontoonsa ja muutamat saarnat ollaan saatu. Täällä ei myöskään päde samat kohteliaisuussäännöt kun Suomessa: esimerkiksi toisen uskonnosta ja painosta kysyminen on ihan ok. Ei paikallisilla siis ole mitään suodattimia.

Ugandasta Suomeen haluaisin viedä mukanani afrikkalaisen elämänilon. Ikinä ei ajatella, että kehdataanko. Uusien ystävien saaminen tapahtuu niin, että menee ja alkaa jutella tuntemattomalle. Niin helppoa! Olen myös nyt ymmärtänyt, miten paljon Suomessa valitetaan asioista. Ei tarvitse olla edes iso asia, kun valittaminen alkaa. Täällä ihmisillä ei ole rahaa, ruokaa, terveyttä ja äitiyspuolellakin äidit ja vauvat kuolevat perusasioihin ja perustavaroiden puutteeseen. Nyt kun näkee miten iloisesti afrikkalaiset elävät näistä asioista huolimatta, en varmasti enää itse valita niin pienistä asioista. Onnellisuus alkaa pienten, arkisten asioiden arvostamisesta. Haluan viedä mukanani afrikkalaisen ”kyllä elämä kantaa”- ajatuksen. Kyllä täällä arvot ja ajatusmaailmat menevät uusiksi, eikä täältä samana ihmisenä kukaan meistä lähde kun millaisena tänne tuli.

Sellaista on meidän arki täällä ollut ja kohta koittaa Suomen melko erilainen arki. Melkoinen kulttuurishokki varmasti iskee Suomeen palattua ja täällä nyt yritetään vaan tästä viimeisestä viikosta nauttia. Varmasti haastetta tulee siinä, etteivät muut ihmiset voi kunnolla ymmärtää mitä olemme täällä kokeneet. Siinä osaakin varmasti arvostaa meidän ihanaa ryhmää, josta vertaistuki löytyy myös Suomeen palaamisen jälkeen.

–         Elsa