Today i don’t feel like doing anything
Kotimme on vielä seuraavat kolme viikkoa Mpigin kylä, jossa työskentelemme sairaalassa ja asumme sen vieressä olevassa hostellissa. Yhdessä huoneessa on aina kolme ihmistä ja kolmen kuukauden tavarat, joten tilaa ei ole tuhlattavaksi. Kaksi kylppäriä jaetaan 11 henkilön kesken, mikä tarkoittaa ajoittaista veden loppumista ja vessaan jonottamista. Suihkuvesi on kylmää ja reikävessalla mennään. Täällä on kuitenkin aivan uskomattoman ihana henkilökunta. He valmistavat meille Ugandalaista ruokaa, joka kuuluu hintaan ja auttavat kaikessa mitä vain pyydetään. Perheen kaikki henkilöt osallistuu hostellin toimintaan ja palvelu toteutetaan täydellä sydämellä.
Aamu alkaa pihalla hengailevien kukkojen kiekuntaan ja kotitekoiseen aamupalaan. Hostellin pihalta aukeaa kaunis maisema kukkuloille, jota voi aamukahvia juodessa ihailla. Lämpötila on täällä päivisin 25-29-astetta ja vain yöllä on tullut sadekuuroja. Joten kyllä, olen jo ehtinyt palaa ja kyllä, se varmasti tapahtuu uudestaan. Päivät vietämme täällä eri harjoittelupaikoissa ja työpäivän jälkeen alkaa kova kuhina, että kuka on elvyttänyt vauvaa tai kuka on joutunut ongelmiin afrikkalaisten hyvin vaikeaselkoisen aksentin vuoksi. Illat kuluvat blogien, päiväkirjojen, lenkkeilyn tai pelien parissa. Meidän talonmieskin osallistuu välillä mukaan ja on kehittynyt aika hyväksi Unon pelaajaksi.
Mpigi ei juuri koskaan hiljene. Keskustasta kuuluu miltein yönkin läpi mainoksia, mitä kaiuttimilla kailotetaan mahdollisille asiakkaille. Viikonloppusin mainokset vaihtuvat bilemusiikiin ja ilakoinnin ääniin, sekä päivällä moskeijan rukoushetkiin. Joten en voi korostaa tarpeeksi, kuinka paljon iloa korvatulpat ovat meille antaneet.
Lauantai oli pyhitetty pyykille.
Meidän suloisin hostelliperheen poika. Kielimuuri on korkea, mutta se ei menoa haittaa!
Paistettiin suomalaisia lättyjä meille ja henkilökunnalle. Oli mammoilla keittiössä kyllä ihmettelemistä kun alettii työstää montaa kymmentä lettua ja maistatettii heille meidän perinneherkkua.
