Voisiko lasi ollakin puoliksi täynnä?
Olen täällä valitellu muutamaankin kertaan hidasta postaustahtia ja sitä ettei päivistä oikein löydy hyviä hetkiä kirjoitteluun, vaikka kokisinkin tarvetta purkaa ajatuksia tekstiksi. Tottahan se on, että kiirettä on pitänyt ja miehen kanssa kun ollaan lähestulkoon joka päivä samoihin aikoihin kotona niin en voi läppäriä noin vain napata syliin ja alkaa kirjoitella.
Paitsi että miksi pitäisikään? Mullahan on älypuhelin jossa on netti ja sehän on kaikki mitä tarvitaan. Kirjoitankin nyt tätä postausta puhelimella ja pahoittelen jo etukäteen mahdollisia kirjoitusvirheitä.
Aloin tuossa sohvalla istuskellessani miettimään, että haluaisin kirjoittaa blogia, mutta mistä kirjoittaisin kun mikään ei varsinaisesti paina mieltä juuri nyt? Tämähän on ollut paikka johon olen purkanut nimenomaan sitä pahaa oloa. Voisikohan tänne kirjoittaa vaihteeksi jostain positiivisista asioista? Tuntuu että olen jotenkin itse mielessäni kategorioinut tämän blogin joksikin negatiivisuuden arkuksi vaikka tämän piti alunperin olla paikka johon voisin purkaa ihan kaikenlaisia ajatuksia, niin hyviä kuin niitä huonojakin.
Luen aika paljon blogeja ja yhdessä niistä oli juttu positiivisuuden voimasta. Olen itse aina halunnut olla positiivinen ihminen ja ihailen heitä, jotka kykenevät näkemään jokaisessa tylsän arkisessa päivässäkin jotain kaunista ja ainutlaatuista. Voiko positiivisuutta oppia? Uskon, että omakin elämäni alkaisi näyttää silmissäni huomattavan paljon hienommalta jos oppisin näkemään jokapäiväisessä elämässäni niiden ärsyttävien ja stressaavien asioiden ohella sen, mikä kaikki onkaan hyvin. Hedelmävati täynnä tuoreita hedelmiä, kauniit kynttilät pöydällä, kuuma suihku viluisen päivän päätteeksi…listaa voisi jatkaa todella pitkälle. 🙂 Minun olisi aika oppia viimeistään nyt 22-vuotiaana elämään aidosti, arvostaen sitä mitä ympärilläni jo on ja mitä kaikkea haluamaani voin vielä elämässäni saavuttaakaan. Mulla on älyttömän paljon haaveita, mutta mitenhän montaa niistä aktiivisesti tavoittelen? Eipä tule ihan heti mieleen mitään. Nyt siihen on kyllä tultava muutos!
Olen aina haaveillut klassisen treenatusta vartalosta, jossa on kauniin naisellisesti erottuvat lihakset vatsassa ja käsivarsissa. Pyöreä peppu ja vahva selkä. En ole kiloakaan ylipainoinen eikä minulla ole oikeastaan ylimääräistä rasvakudostakaan missään. Tästä kiitän geenejä ja ilmeisen tehokkaasti toimivaa aineenvaihduntaa. 😀 Mitään painonpudotuksia tähän pohjalle ei siis tarvita. Mulla on myös jo salikortti, jota pitäisi vaan alkaa aktiivisesti käyttämään. Miksi en siis ole jo tavoittelemassa sitä mistö haaveilen? No, koska:
-Salille on pitkä matka(n.5km) ja pitäisi tuolla loskassa polkea
-Siihen reissuun kuluu niin paljon aikaa kokonaisuudessaan
-Koulutehtävät stressaavat ja on vaikeaa irrottautua niistä ajatuksentasolla
-Sohva vaan houkuttelee enemmän
-Jos huomenna aloittais?
-En osaa treenata oikeaoppisesti
-En osaa syödä tavalla joka olisi optimaalinen lihasten kasvattamiseen
-En myöskään jaksa etsiä pahemmin tietoa edellämainittuihin liittyen
Minun tekosyyt on ihan naurettavia ja kaikki oikeastaan vaan oman pääni sisällä. Yhdenkään kohdan ei tarvitse olla ongelma, mutta niin vain olen niistä sellaisia tehnyt. Ei se salilla käynti oikeasti ole mitään rakettitiedettä ja aikaahan mulla on vuorokaudessa ihan yhtä paljon kun muillakin. Nämä on kaikki ihan puhtaasti asenne- ja järjestelykysymyksiä.
Aion nyt alkaa käymään siellä salilla edes 2-3krt viikossa näin alkuun. Aion nimittäin jonain aamuna kattella peiliin ja todeta että ei hitto, minä tein sen. Mulla on vartalo josta oon aina haaveillut.
Kaikki lähtee itsestä ja siitä miten asiat näkee. Lasin on nyt aika olla vaihteeksi puoliksi täynnä.