Elämän punainen lanka? Hukassa on.

Jep. Äidinkielellisesti blogin ensimmäisen postauksen otsikko on kamala. Otsikossa. Ei. Saa. Olla. Pistettä. TIEDÄN. Ja sitten eteenpäin.

 

Eilen yöllä se jotenkin konkretisoitui. Minun on pakko perustaa blogi. Käsin kirjoittaminen on yhtä tuskaa jo vartin jälkeen (mulla yksinkertaisesti alkaa kramppaamaan sormet) ja noh, onhan tämä näppäimistön hakkaaminen huomattavasti helpompi tapa saada omat vuodatukset myös kaiken kansan nähtäville. Onko se kuitenkaan kaiken päätarkoitus? No eipä ole.

Kuten blogin nimikin ehkä kertoo; olen hukassa. En tiedä enää oikein kuka olen, enkä tiedä mitä haluan elämästä. Pitäisköhän tähän alkuun kertoa jotain taustoista? Voisi olla ihan fiksua.

• Olen 22-vuotias nainen Keski-Suomesta
• Opiskelen ammattikorkeakoulussa
• Olen parisuhteessa. Yhteistä historiaa on takana reippaasti yli puolen vuosikymmenen verran
• Minulla on muutama hyvä ystävä, mutta elämäni tärkein tukipilari on siskoni
• Elämäni näyttää ulospäin idylliseltä, täydelliseltä kakskymppisen suomalaisnaisen elämältä, mutta totuus on toinen.

Siinäpä jotain. Paljoa en itsestäni voi kertoa, sillä aion todella kirjoittaa blogia anonyymisti nimimerkin takaa. Miksi näin? Yksinkertaisesti siksi, että aion vuodattaa tänne ihan kaiken mitä mielessäni pyörii, eivätkä ne asiat ole aina kovinkaan nättejä. Ne ovat useimmiten itseasiassa aika karmeita. En halua joutua miettimään mitä voin kirjoittaa ja mitä en (riski siihen, että tutut päätyvät lukemaan blogia, on aina olemassa) ja sen vuoksi pelaan varman päälle. Mieluummin olen rehellinen ja avoin anonyymisti, kuin kirjoitan omalla naamallani enkä kerro käytännössä yhtään mitään yhtään mistään.

Nyt on sanottava, että koska olen taistellut omien ajatusteni kanssa niin pitkään oman pääni sisällä, tuntuu jotenkin vaikealta alkaa avautua asioista yhtäkkiä. Olisi niin paljon kerrottavaa, niin paljon vuodatettavaa, mutta se aloittaminen. Kyllä on vaikeaa. Nyt nainen, ala avautua!

Vuosi sitten elämäni oli vielä itseasiassa ihan mallillaan. Tai no, hmm, puolitoista vuotta sitten se oli. Asustelin mieheni kanssa kivassa asunnossa, elelimme arkea johon kuului opiskelua, kotitöitä, yhteisiä lenkkejä, leffailtoja ja kokkailua, ystävien kanssa hengailemista and you name it. Arkielämää tavallisimmillaan. Rakastin miestäni, mutta suhteemme oli muuttunut paljon viimeisten vuosien aikana. Kun ihmiset alkavat seurustella nuorina, he väkisinkin kasvavat, aikuistuvat ja muuttuvat suhteen aikana. Näin oli käynyt meidänkin tapauksessa. Me viihdyimme yhdessä, meillä oli ihan kivaa. Niin, ihan kivaa. Jossain vaiheessa todella tajusin, että elämä on ihan kivaa ja ihan kivahan ei nyt ihan ole sitä mitä elämältä tilasin. Ei itseasiassa läheskään.

Romantiikka oli karissut suhteesta paljolti. Seksiä oli, mutta se oli hieman kaavoihin kangistunutta. Ne yöt, kun puhuttiin syvällisiä ja haaveiltiin yhdessä tulevaisuudesta, loistivat poissaolollaan. Arki toimi, mutta jotain puuttui. Minusta aika paljonkin. Ei pitkiä suudelmia, ei söpöilyä sunnuntai-aamuisin peiton alla, ei kipinää. Siltä minusta tuntui. Olen aina ollut huono puhumaan omista tuntemuksistani (hehe, jälleen yksi lisäsyy perustaa blogi), mutta tuon ajanjakson aikana todella yritin. Otin asian esille useaan kertaan, mutta keskustelut eivät ikinä johtaneet muutokseen. Päinvastoin; jokaisen keskustelun jälkeen tunsin itseni vain huonommaksi tyttöystäväksi. Valitin, vaikka minulla oli mies joka piti minusta huolta. Kiittämätön akka. Huono omatunto ei kuitenkaan pyyhkinyt ongelmia pois ja se vyyhti kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että lopulta, noin vuosi sitten tein sen. Minä petin miestäni.

Muistan miten joku joskus sanoi minulle, että: ”Älä petä. Se syö sisältä.”. Vakuutin tuolloin, että ei, en tulisi ikinä pettämään. Vaan toisin kävi. Sain huomata, että ihminen joka tuon sanoi, tiesi mistä puhui. Pettäminen todella syö sisältä hyvinkin raadollisesti. Ei kuitenkaan sillä hetkellä, vaan vasta myöhemmin. Koko se pettämiskuvio on kovin monimutkainen, enkä jotenkin koe tarpeelliseksi avata kaikkea tässä ja nyt. Tulen kertomaan tähän blogiin paljon asioita menneen vuoden ajalta, ehkä ajasta ennen pettämistäkin, nuoruudestani ja tämänhetkisestä elämästä. Se kaikki pitää sisällään niin valtavasti asioita, ettei olisi mielekästä alkaa purkamaan asioita kerralla. Jäisi niin paljon kertomatta ja moni asia unohtuisi. Se ei palvelisi tämän blogin tarkoitusta. Se ei auttaisi minua selkeyttämään omia tuntemuksiani tai löytämään suuntaa elämälle. Edetään siis fiiliksen mukaan, hitaasti mutta varmasti.

Jos tätä joskus joku eksyy lukemaan, niin raotan hieman myös tämänhetkistä tilannetta. Mies tietää pettämisestä, sillä tunnustin asian lopulta ja tästä tunnustuksesta on jo aikaa useita kuukausia. Olimme hetken erossa, mutta olemme tällä hetkellä yhdessä. Luottamus on palasina, tulevaisuus on epävarma. Ei meistä kumpikaan tiedä mitä tulee tapahtumaan. Kadun tekoani ja olen siitä pahoillani. Olen aidosti. Elämä on silti täysin auki nyt. En voi suunnitella tulevaisuutta, sillä en tiedä olenko vaikkapa kahden kuukauden päästä sinkku, yksin jätettynä pahvilaatikoiden keskellä pienessä yksiössä vai alkavatko haavat parantua siten, että tulevaisuus yhdessä mieheni kanssa näyttää valoisammalta kuin nyt. Aika. Se kirottu aika näyttää. Sitä odotellessa yritän pysyä järjissäni edes jotenkuten, jotta selviydyn arjesta. Pysyä pinnalla. Ei muuten ole helppoa.

En ole ihan varma uskallanko itse edes lukea tätä ensimmäistä, kilometrin mittaiseksi kasvanutta postaustani. En taida. Pisteet niille jotka uskaltavat ja ennen kaikkea jaksavat. :D Tämänkaltaista sekavaa ajatusvirtaa tämä blogi tulee olemaan. En tiedä onko se hyvä vai paha. En tiedä onko blogistani ikinä iloa missään muodossa kenellekään muulle, mutta uskon siitä olevan suuri apu minulle. Olen tässä viime aikoina tullut siihen tulokseen että aivojeni kapasiteetti pyöritellä kaikenmaailman ajatuksia, huolia, toiveita, haaveita ja tunteita, on rajallinen. Ja se raja on tullut vastaan jo hyvän aikaa sitten. Tuntuu jo liian raskaalta pohtia asioita oman pään sisällä ja siksi tämä kirjoittaminen on minulle todella tärkeä henkireikä. En usko, että jaksaisin tätä tilannetta ellen voisi purkaa tuntojani vapaasti, mitään suodattamatta. Luojalle kiitos blogeista ja siitä miten helpoksi blogin perustaminen on tehty.

Hmh, en tiedä onko olo vielä kovinkaan keventynyt, mutta siitä olen varma, että tämä blogin perustaminen oli oikea ratkaisu. Olen hukassa ja elämän punainen lanka on lipunut pois käsistäni. Aion vielä löytää sen ja olla taas täysipainoisesti onnellinen. Sitä, miten tai milloin se tapahtuu, en tiedä. Tiedän kuitenkin, että vaikka elämä potkisi kuinka päähän, minähän potkin takaisin vähintään yhtä kovaa. Vaikka sitten ihan vain vi**uillakseni.