Pause-nappula elämälle
Kaikki on kuullu sen kliseisen ”voi kunpa ajan voisi pysäyttää”-huokauksen. Kyllä, olen itekin miettinyt sitä monta kertaa. Viimeisen kahden vuoden aikana olen kuitenkin kehittänyt sitä ajatusta vähän pidemmälle. En haluaisi pelkästään pysäyttää aikaa, vaan haluaisin myös ”hypätä” pois tämänhetkisestä elämästä ja elää ikäänkuin toista elämää. Sitten jos/kun se toinen elämä alkais kyllästyttää syystä tai toisesta, palaisin vain takas vanhaan elämään, painaisin play-nappulaa ja sitten mentäis taas eteenpäin ihan kun ei mitään.
Minusta tuntuu toisinaan, että minun yksi suuri ongelma on se, että haluan kaiken. Samaan aikaan. Ja se ikävä kyllä on mahdotonta. Mistä tuo juontaa juurensa? En osaa sanoa. Haluaisin vain tavallaan nähdä kaiken, mitä elämällä on mulle tarjota. Mulle aiheuttaa pienimuotoista paniikkia ajatus siitä, että hukkaan monia monia monia mahdollisuuksia elämässä. Kävelen niiden ohi edes vilkaisematta niihin päin ja kuka tietää mitä kaikkea menetän siinä samalla. Toisaalta voin myös saada, ja varmasti saankin jotain muuta tilalle. Mutta onko se jokin muu sitten parempaa kuin se minkä ohi kävelin? Siinäpä se, ei voi tietää.
En ole mikään hemmoteltu lapsi joka sai kaiken. En lähellekään. Mulla oli hyvä koti lapsuudessa huolimatta siitä, että teini-ikä oli ”hieman” vaikea mistä seurasi joku 4-5 vuotta kestänyt perhehelvetti. (Voi olla että käsittelen tätä aihetta joskus tarkemmin, tai voi olla että en. Saa nähdä.) Jos sitä ei oteta huomioon, niin mulla oli oikein hyvä lapsuus. En ole tottunut saamaan kaikkea mitä haluan, en lapsuudessa enkä aikuisenakaan johtuen tottakai puhtaasti siitä(kin), ettei opiskelijalla ole pahemmin varaa heitellä seteleitä minne sattuu. Minun on helppoa hyväksyä materialistisessa mielessä se, ettei kaikkea voi saada. Kaikkeen ei vaan riitä raha ja sillä selvä. Se on ihan fine. Mutta ne aineettomat asiat elämässä.. Kokemukset, tunteet, seikkailut.. En osaa just nyt hyväksyä etten saa kaikkea. Etenkään tässä ja nyt. Haluan. Vaan en saa. Se on perseestä.
Tämä piirre heijastuu ihan hirveän selvästi myös tämänhetkiseen elämäntilanteeseen. Haluan parisuhteen ja samaan aikaan minun sisällä piilee myös se halu kokeilla sinkkuutta. Haluan jatkaa siitä mihin jäätiin ja samalla tuntuu kiehtovalta ajatus, että voisi aloittaa alusta kaiken. Haluan haluan ja haluan. Miksei minun pää ymmärrä ettei kaikkea voi herranjumala saada ja jostain on aina pakko luopua. Aina. Yksi ovi on suljettava, jotta toinen aukeaa. Se on yksinkertaista, mutta se on kaikkea muuta kun yksinkertasta hyväksyä. Jälleen, löydettiin yksi solmu minusta. Niitä solmuja taitaa olla paljon ja niistä monet taitaa olla hyvin samankaltaisia, osa jopa koskien täysin samoja asioita. En tiiä monessako umpisolmussa olen, mutta tästä kaikesta ahdistuksesta päätellen aikas monessa. Toivon vain että ne solmut alkais pikkuhiljaa löystyä ja lopulta aueta. Olisi hienoa jonain aamuna herätä siihen tunteeseen, että helvetti, mulla on kaikki mitä haluan. Mulla on kaikki niin niinku pitää. Minä olen onnellinen.
Kolmas postaus tälle aamulle. Jaiks. Taidan rikkoa kaikkia blogosfäärin ”sääntöjä”. Pitäiskö näitä ajastaa? En minä voi ajastaa omia ajatuksia. Ne tulee kun tulee ja jos sillä hetkellä on mahdollisuus kirjoittaa (se tulee olemaan todella usein mahdotonta) niin minähän kirjoitan. Toisinaan voi mennä päiviä kun ei ole mitään mistä kirjoittaa tai on kiire eikä ehdi. Otan kaiken irti näistä aamuista kun saan olla yksin kotona ja purkaa hitaasti pääni sisältöä tänne.
On kai tässä vaiheessa jo varoitettava, että minun postaukset eivät todellakaan tule olemaan aina mitenkään loogisia saati että ne kronologisesti tulisivat oikeassa järjestyksessä. Ehei, tämä blogi on kirjoituksineen yhtä sekava kuin olen minäkin enkä edes yritä kaunistaa sitä kaikkea. Se ei nimittäin kaunistelemalla kaunistu. Kun elämä on sekaisin, se todella on sitä ja se näkyykin sitten ihan kaikessa.
Kunpa olisi olemassa se pirun pause-nappula elämälle.