Kerran pettäjä aina pettäjä?

Pettäminen. Sananakin jo niin ruma. Asia, mikä koskettaa hirvittävän monia ihmisiä. Asia, mikä aiheuttaa niin paljon tuskaa, surua ja onnettomuutta. Pettäjä, kamala, julma, sydämetön ihminen. Ihminen, jota inhotaan ja halveksitaan. Onko pettäjä edes ihminen? Hirviö se on. Yök! Petetty, uhri. Raukka, joka joutui hirviön raatelemaksi. Kaltoinkohdeltu, palasiksi muserrettu ihmisolento, jonka sydän on rinnasta irti revitty ja maahan poljettu. 

Onko asia näin? 

Pettäminen on mielestäni paljon suurempi asia kun monet ehkä ajattelevat. Suurempi siten, että siinä on niin monta erilaista perspektiiviä ja sitä on mahdollista tutkiskella niin monelta eri kantilta ja eri tavoin. Se ei ole niin mustavalkoista kuin se tuntuu osalle ihmisistä olevan. Useimmiten ihmisille, jotka joko eivät ole millään muotoa kokeneet itse pettämistä tai sitten ihmisille, joita on petetty.

Nyt on sanottava tähän väliin, että koko tämä teksti on ainoastaan minun mielen sisältöäni. En esitä asioita absoluuttisina totuuksina enkä yritä esittää ihmistä joka tietää miten asia tasan tarkkaan on tai mikä on oikein ja mikä väärin. Puhun vain omasta kokemuksestani ja omista tunteistani/ajatuksistani/mielipiteistäni tätä aihetta kohtaan.

 Vielä noin kaksi vuotta sitten olin ihminen, joka ei voinut kuvitella ikinä pettävänsä kumppaniaan. Olin yksi niistä naisista, jotka ystäviensä kanssa illanistujaisissa haukkuivat jokaisen pettäjän pystyyn ja käsi sydämellä huokailivat sympatiantäyteisiä lauseita petettyjä kohtaan. Ajattelin, että pettäminen on pahinta mitä kumppanilleen voi tehdä. Olin sitä mieltä, ettei pettäjällä ole minkäänlaista selkärankaa saati moraali- ja oikeuskäsitystä. Ihminen, joka pettää, ei ollut minun silmissäni ihminen, vaan jotain vähemmän. Monta kertaa suustani on kuultu lauseet: ”Eroaisi ensin rehellisesti ja reilusti puolisostaan ennenkuin hyppää toisen lakanoihin.” ”Tuollainen moraaliton toiminta on halveksittavaa”. ”Pettäjät eivät ansaitse onnea saati rakkautta tai kunnioitusta”. Minä en hyväksynyt pettämistä ja jos joku olisi joskus sanonut, että jonain kauniina päivänä minä, Swan, tulen ymmärtämään pettäjän ajatusmaailmaa, olisin purskahtanut nauruun. Ei. Ikinä. Never say never, vai mitä? 

Ihminen on olento, joka kestää yllättävän paljon. Halusi sitä tai ei, raja tulee kuitenkin ennenpitkää vastaan. Aina ja kaikessa. Noh, koska tässä nyt ei itsekään mitään yli-ihmisiä olla, niin tulipahan se raja sitten minullekin vastaan. Se, miten sitä sitten käsittelin, yllätti minut itsenikin aivan totaalisesti ja erään illan jälkeen tajusin olevani se, mitä itse niin paljon halveksin; pettäjä.

Miksi minä petin? Olisi helpointa sanoa, että en tiedä. Kyllä minä sen tiedän. Yksioikoista vastausta kysymykseen tosin ei ole, sillä minun kohdallani se meni niin, että pienet ja vähän suuremmat asiat kasaantuivat vuosien ajan ja kun taakka oli tarpeeksi suuri, eikä ulospääsyä ollut tai en sitä nähnyt, päässä napsahti ja muuta ei tarvittu. Asioita, jotka pettämiseen johtivat, oli siis monia. Osa täysin minussa itsessäni olevia asioita, osa myös miehestä johtuvia asioita. En osannut puhua tunteistani, sillä en halunnut pahoittaa mieltä. Kun joskus pakotin itseni siihen, syntyi riita ja siitä seuraava paha oli teki seuraavasta avautumisesta entistä vaikeampaa. Pidin asioita sisälläni ja esitin kuin kaikki olisi hyvin. Miestä ”syytän” (sana lainausmerkeissä, koska en voi sanoa syyttäväni häntä sanan varsinaisessa merkityksessä pettämisestäni) siitä, että hän on niin kovin itsepäinen. Hänen on myös kovin vaikeaa asettua toisen asemaan välillä ja hänellä on ehkä tiedostamattaan ikävä tapa ”kieltää” toisen ihmisen tunteita. Hän saattaa sanoa esimerkiksi, että: ”Et sinä voi tuollaisesta asiasta pahoittaa mieltäsi.” tai ”Ei tuon asian vuoksi voi itkeä.” Ymmärrättekö pointin? Hän on luonteeltaan varsin hyvä mies, mutta hänessäkin, kuten meissä kaikissa, on puutteensa ja virheensä ja tuo piirre yhdistettynä minun ”en halua puhua mieltä painavista asioista koska en halua riitaa enkä halua pahoittaa toisen mieltä”-piirteeseen ei ole hyvä combo. Ei sitten alkuunkaan. Keskusteluista, jotka koskivat esimerkiksi romantiikan puutetta, jäi nimittäin käteen minulle vain se, että tunsin itseni liian vaativaksi. Koin, että vaadin liikaa enkä osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on. Minä alensin itseäni.

Kun tunsin itseni tarpeeksi kauan ylivaativaksi ja siltä osin huonoksi tyttöystäväksi, aloin miettiä, että olenko minä tuon miehen arvoinen. Välillä mietin myös, onko mies minun arvoiseni. Sovimmeko me sittenkään yhteen? Nämä ajatukset saattoivat pyöriä mielessäni vain hetken tai toisenkin, mutta ennen pitkää ne katosivat ja taas meni hyvin siihen asti, kunnes tyytymättömyys parisuhteessamme oleviin puutteisiin nosti päätään uudestaan. 

Minusta tuntui, että romantiikka suhteessamme oli kuihtunut ihan minimiin. Ei sanottu kuin ääääärimmäisen harvoin, että rakastetaan. Minä sanoin aluksi tosin aika monestikin ja usein sain vastaukseksi, että: ”niin minäkin sinua”, mutta oli kertoja kun en saanut vastaukseksi mitään. Voin sanoa, että sattui. Ei enää suudeltu intohimoisesti. Pusu annettiin kun aamulla kotoa lähdettiin ja satunnaisia pusua päivän mittaan tuli, minun aloitteestani lähes aina. Ennen seksiä toki suudeltiin, mutta se nyt oli vain esileikkiä se. Ei ollut romanttista, ei-seksiin-tähtäävää suutelua. Ei kauniita sanoja. En saanut ikinä kuulla olevani kaunis tai ihana, vaikka suhteen ensimmäisten vuosien aikana sain senkaltaisestakin huomiosta nauttia. Ajattelin, että kyseessä on suhteen arkistuminen. Tätä se arki on. Näin sen kuuluukin mennä. Tiedostin silloin ja tiedostan nytkin, ettei parisuhteet ole aina sitä ruusuilla tanssimista. Tiedän, että välillä on huonompia ja välillä parempia aikoja. Joskus romantiikka unohtuu työ- tai opiskelukiireiden vuoksi eikä aina vaan jaksa panostaa täysillä suhteeseen. Näistä asioista riideltiin ja joskus mies myönsikin sen, ettei hän ole oikein niin romantiikan perään. Lupasi kuitenkin parantaa tapojaan ja huomioda enemmän, koska se on minulle tärkeää. En kuitenkaan kokenut, että niin koskaan tapahtui. Tästä saa nyt kuvan kuin mies olisi täysi idiootti, mutta ei hän ole. Hänessä on lukuisia ihania piirteitä, mutta hän ei ole romanttinen. Se minun oli ja on vieläkin aika vaika hyväksyä. Tai toki hyväksyn sen piirteenä, mutta mielestäni suhteessa pitää kuitenkin tehdä myös asioita sen vuoksi, että toinen pitää siitä. Ei voi vain ajatella itseään tai omia mieltymyksiään.

Noh, muunmuassa kaikki yllämainittu ajoi minut pettämään. Tunsin sen miehen ennalta jotenkuten ja tiesin että hän oli ollut hyvin pitkään kiinnostunut minusta. Hän oli aina ollut kovin flirttaileva ja minulle satoi kohteliaisuuksia enemmän kuin laki sallii. Obviously, koska hän halusi seksiä. Ehkä hän haaveili muustakin, mutta tiesi minun olevan varattu eikä siksi ainakaan ikinä sanonut minulle ääneen mistään seurusteluhaaveista. Kohteliaisuudet tuntuivat niin hyvältä. Miten ihanalta tuntui, kun sai kokea olevansa toisen silmissä maailman kaunein, upein ja seksikkäin ilmestys. Perhosia oli vatsassa ja meidän välillämme olevan jännitteen pystyi tuntemaan todella selvästi. Puhuimme myös vakavia ja kävimme syvällisiä keskusteluja koskien parisuhteita ja elämää yleensä. Koin, että olimme hyvin samalla aaltopituudella siltäkin osin. Niin. Hän huomioi minut, piti kuin kukkaa kämmenellä, halusi jutella kanssani, oli kiinnostunut mielipiteistäni…mutta en ollut häneen rakastunut. Rakastin miestäni. Harrastin hänen kanssaan seksiä. En rakkaudesta. Vailla mitään syvällisiä tunteita. Intohimoista se oli, täynnä uutuudenviehätystä. Silti pelkkää seksiä. Sen jälkeen minulle lyötiin (minä löin) otsaan leima: pettäjä.

Pettäminen ei kaduttanut minua sillä hetkellä. Se kadutti paljon myöhemmin. Aluksi en tuntenut huonoa omaatuntoa ja välillä minusta jopa tuntui, että ansaitsin sen. Ansaitsin saada kaiken sen huomion mieheltä. Kaikki ne kehut. Tunsin olevani taas haluttava nainen. Itsetuntokin kohosi hetkellisesti uusiin ulottuvuuksiin. Minä pystyn saamaan edelleen miehen. Oh wow!

Sieltä se omatunto sitten kuitenkin alkoi kolkuttelemaan. Aluksi vähän hiljaisemmin, ja sitten niin kovaa, että ei ollut muuta mahdollisuutta kun tunnustaa. Pettäjiä sanotaan monesti sydämettömiksi, mutta voin kertoa, ettei se niin mene. Minulla oli ja on sydän ja minä olen tunteva, ajatteleva ihminen, edelleen. Pettäjän pahin vihollinen ei aina ole välttämättä ulkopuolinen ihminen, vaan se voi olla hän itse. Minulle kävi niin. En pysty sanoin kuvaamaan miten paljon olen itseäni ruoskinut asian vuoksi. Miten monta kertaa olen lyönyt päätä seinään ja kironnut omaa tyhmyyttäni ääneen. Itkenyt, tuijottanut peiliin ja tuntenut pelkkää kuvotusta itseäni kohtaan. Miten saatoin tehdä toiselle niin? Miten saatoin tulla olennoksi, jota itse niin paljon halveksin? 

Olen oppinut itsestäni ja ihmisyydestäkin ehkä jopa, jotain uutta. Ystäväni sanoi minulle kerran näin: ”Kaikki tekevät virheitä. Tämä sinun virheesi on vain nyt sellainen, jota on hieman vaikeampaa korjata.” Näin se on. Virheitä kaikki tekevät ja olennaista on kai se, että niistä virheistä opitaan. Minä voin sanoa, että olen oppinut. Olen oppinut sen, että en voi alentaa itseäni. En voi lytätä omia tuntemuksiani tai päästää irti omista mielipiteistäni ja tarpeistani siksi, etten pahoittaisi toisen mieltä. En voi myöskään inhota itseäni ikuisesti sen vuoksi mitä tein. Vielä toistaiseksi en ole antanut itselleni täysin anteeksi, vaikkei pettäminen minua enää vainoakaan jatkuvasti, mutta jonain päivänä tulen antamaan ja sen jälkeen olen hieman vahvempi ihminen kuin koskaan aiemmin.

En usko, että tulen pettämään uudelleen. En voi sanoa sitä varmaksi, sillä mikään muu kuin kuolema ei ole varmaa. Tiedän kuitenkin nyt mitä se on, mitä siitä seuraa ja miltä se tuntuu. En koe tarpeelliseksi kokea vastaavaa enää uudelleen. En tämän miehen kanssa seurustellessa enkä myöhemminkään mahdollisten uusien kumppaneiden kanssa. 

En voisi kuvitella kertovani pettämistarinaani omalla naamallani ja omalla nimelläni kenellekään, kuka ei ole kokenut vastaavaa. Miksikö? Koska ihminen, joka ei ole pettänyt, ei voi ymmärtää. Samoin minä en voi ymmärtää, miltä tuntuu ja mitä on olla petetty. Näin se vain on. On eri asia sanoa, että ymmärtää, kuin ymmärtää oikeasti. Todennäköisesti aika moni ihminen tulisi tuomitsemaan minut. Ei ehkä edes ääneen, mutta mielessään. ”Tuollainen moraaliton paska, miten se voi elää itsensä kanssa?”. Joku viisas on sanonut joskus näin: ”Ennenkuin olet kävellyt minun kengissäni minun elämäni jokaisen päivän syntymästäni tähän päivään, älä tuomitse minua.” Rakastan tuota lausetta, sillä se on niin totta. Kun ei tiedä, mitä toinen on käynyt läpi, niin miten hänen päätöksensä tai valintansa voisi tuomita? Noh, voihan ne ja vieläpä hyvin hyvin helposti sen enempiä asiaa miettimättä. Itseäni helpottaa aika paljon, kun tiedostan itse etteivät ne tuomitsijat tiedä mistä puhuvat. Luulevat vain tietävänsä. Mutta sitä heidän ei tarvitse tietää.

Pettäjä on aina pettäjä. Onko? Tämän on kuullut kaikki. ”Jos se petti kerran, mistä tietää ettei se petä sitten toisen kerran?”. Vastaus kysymykseen on… *rumpujen pärinää*… EI MISTÄÄN. Tadaa! Vittumainen vastaus, tiedän. Niin se vain on. On typerää asiassa kuin asiassa yleistää. Joku ihminen saattaa pettää kaikissa ihmissuhteissaan, toinen pettää vain sen yhden ainoan kerran elämässään. Ihmisen on vaikea hyväksyä jotain, mitä hän ei voi tietää varmaksi. Epävarmuus on perseestä ja siksi pettäminenkin on niin vaikea asia. Siksi luottamus on niin suuri ja tärkeä, ja samalla niin hauras ja helposti särkyvä asia kaikissa ihmissuhteissa. Pettäminen rikkoo luottamuksen, siitä olen samaa mieltä. Mutta rikkooko se sen ihmisen tai hänen inhimillisyytensä? Mielestäni ei. Itse ainakin koen edelleen olevani pohjimmiltani hyvä ihminen. En minä halua kenellekään mitään pahaa. Haluan olla onnellinen ja haluan että läheiseni ovat onnellisia. Ja olen pettäjä. Niinpä. Elämä on aika ihmeellistä. 

Pettäminen on tekona väärin, sitä mieltä olen. Se ei kuitenkaan ole asia, minkä vuoksi yhdenkään ihmisen pitäisi vihata itseään ikuisesti. Siitä voi oppia. Siitä voi päästä yli niin petetty kuin pettäjä itsekin. Sen kanssa voi oppia elämään ja jonain päivänä se ei ehkä enää tulekaan mieleen. Sen voi unohtaa.

Se on elämää.

 

Toinen postaus tälle aamulle. Lupaan ettei tule tavaksi, haha! Ei minun aluksi ollut tarkoitus tästä aiheesta alkaa nyt avautumaankaan, mutta sitten aivot alkoivat raksuttaa kuin itsestään sellaista vauhtia että ei ollut muuta vaihtoehtoa kun naputella ajatukset sanoiksi. Nyt haen kupillisen kuumaa kahvia, suklaakeksin (heikkouteni!) ja nautin kiireettömästä aamustani. Life is life.